Hiljaiseloa täällä. 

Arjen elämässä on tarpeeksi, joskus ihan liikaakin miettimistä. Tai sitten se on vain sitä, että erityisherkkänä tunneihmisenä kaiken kokee vain voimakkaammin. Loppujen lopuksi  kaikki on ihan hyvin ja kun muistaa sen, ettei niiden asioidensa kanssa kamppaile yksin. Ja eihän niiden arkimörköjen tarvitse olla kovin suuriakaan, kun ne kuormittavat! Tosin mikä tahansa tuntuu paljon suuremmalle tässä pimeydessä. Ja ai että miten mieli piristyy, kun näkee muutaman minuutin auringon valoa!

Huomaan, että tämä kaikki vaikuttaa inspiraatioihin, jaksamiseen tehdä ja siihen luomisen iloon jota tarvitsen.
Tässä taannoin ajelin Lahdessa äitiäni tapaamassa ja matkalla poikkesin paikallisella suurmyymälällä. Siellä hipelöin valtavan suurta maalipohjaa...en ostanut. Vielä!! Mutta kyllä, nyt on tunne, tahdon maalata! 

Lahjoja on jokaisella ihmisellä. Joskus ne lahjat ovat vain kätkettynä.

Ei tarvitse olla taiteen mestari, että voi maalata. Ei tarvitse olla täydellisyyteen pyrkivä ompelija tai puuseppä. Riittää, kun on intoa ja halua kokeilla, yrittää. Voi sitä riemua onnistumisesta!

Muistan lapsuudesta isäni, joka teki paljon puutöitä. Hän valmisti ruokapöydän ja tuolit, sohvan ja sohvapöydän. Minun puisen sänkyni ja ensikehtoni. Hän valmisti sorvilla kynttiläjalkoja ja myi niitä torilla,  kun rahasta oli tiukkaa.

Hän oli saanut lahjaksi kätevät kädet. Siirtyneetkö nuo kädet lahjana minulle, en tiedä. Mutta sen tiedän, mistä nautin!

Myös setäni, rakas ja tärkeä ihminen, teki paljon puutöitä. Hänen kanssaan vietin lapsuusajan viikonloppuja homeen hajuisessa kellarissa, jonne hän laskeutui kapean kapeita portaita invalidina kepin kanssa. Hänellä oli tahtoa olla kanssani tekemässä, ohjaamassa ja auttamassa. Aina löytyi puutavaraa, nauloja ja maalia. Aina hän oli innokas tulemaan kanssani ja oli kiinnostunut tekemisistäni, minusta äkkipikaisesta pienestä ala-aste ikäisestä tytöstä. Tiesi, tunsi sukunsa....

Viimeisillä päivillään aloitti vielä puista korurasiaa tekemään minulle, mutta se jäi kesken...

Ja mitä tulee ompelutöihin... Setäni vaimo antoi ompelukoneensa ja kankaita riitti. Aina sai ommella. Koskaan luovuudelle ei sanottu ei! Ja hän ohjasi ja neuvoi karjalanpiirakan rypyttämisessäkin. 

Ja äitini, taitava piirtäjä, taiteilee kortteihin  kauniita kukkia ja kirjailuja kynällä. Ja lapsuudessa äitini ompeli mummon käyttämättömistä vaatteista minulle alusvaatteita, kun oli rahasta tiukkaa.
Ja se ompeluharrastus jatkui myöhemmälle iälle, aina tähän hetkeen asti, kun äitini osti nuoruusvuosinani uuden ompelukoneen, jolla sain ommella mekkoa ja paitaa sekä hametta. Ja niitä ikkunaverhoja...

Niitä lahjoja ovat vaalineet ihmiset, läheiset ympärilläni, vieraammatkin. On ollut aikaa, materiaalia, kiinnostusta ja läsnäoloa.
Kiitos kaikesta siitä!
Ja kiitos Taivaan Jumalalle tästä lahjasta, jonka kautta olen saanut purkaa itseäni, tuoda esille tunteitani ja saada onnistumisen iloa arjessa! 

Ota sinäkin askel.
Uskalla kokeilla, yrittää.

Ei tarvita täydellistä suoritusta, ei myyntikelpoisuutta.

Ei muiden kehuja.

Mitä tahansa se onkaan, uskalla.
Näillä sanoilla puhun itsellenikin, uskalla!