28.11.2017

handmade.



keramiikka,
pellavalautasliinat 
omaa tuotantoa


hiljaa.


Tässä nyt taas. Pitkästä aikaa.
Ei ole jaksanut, ei ole ollut intoa.
Elämä on mennyt työn ja kodin välillä.

Olen miettinyt, onko kiire kadottanut kirjoittamisen ilon. On!
Olen ihminen, joka tarvitsen hiljaisuutta, tekemättömyyttä, omaa oloa ja työttömyytä saadaksen rauhassa työstää, kirjoittaa ja kuvata.
Viime viikonloppuna oli hetki, tosin sekin oli kiireinen sellainen, jolloin sain kuvata. Taltioida jotakin.
Katsotaan tuleeko niistä mitään...
Se on meidän tätä hetkeä, elämää. Tosin tämä tutkimus on hyväksi, saadaan lisää tietoa, jotta voidaan sairautta hoitaa sekä lääkitä.
Olen kiitollinen, että lapseni on voinut nyt hyvin. Suhteellisen hyvin! Ei hän valita, vaikka vatsa taitaa olla päivittäin kipeä. Hän elää kivun kanssa, on oppinut elämään. Tuo minun poikani!
Niin reipas ja kasvanut.
Ehkä Jumalalla on tarkoituksena kaikessa. Niinkuin onkin!
Niinkuin eräs ihminen kirjoitti, rukoillessaan poikamme puolesta,  jakoi ajatuksensa. Poikamme on Herran kädessä ja kaikki hänen vaikeutensa ovat tiedossa. Hän kulkee niistä läpi!

Usko on lujaa luottamusta siihen mitä ei nähdä, ojentautumista uskossa sitä kohden mitä toivotaan.

Istun tässä odotushuoneessa. Aika on jotenkin pysähtynyt. Minäkin sain hetken tauon niin aikaa ja voimavarojakin vievästä työstän! Kiitollinen tästäkin!

Nyt odotan, rukouksessa hiljaa, että Herra ohjaisi. Avaisi ovet uuteen. Siirtäisi.
Tapahtukoon Hänen tahtonsa tänään ja huomenna, tulevaisuudessa.

Niin hyvä Hän on!
Tietää paremmin kuin minä, me, mikä on hyväksi!

Siunausta sinulle, ihminen.
Siunausta ja rohkaisua.

Uskalla toivoa, uskalla haaveilla.
Jeesus näkee haaveemme, toiveemme ja me saamme pyytää!


Tanja

1.8.2017

Hiljaisuus


Minä täällä. Pitkästä aikaa.
Se kesä tuli ja nyt se on lopuillaan. Ensi viikolla alkaa lapsilla koulut. Onneksi!!
Niin, minua ei ole täällä näkynyt, eikä kuulunut. En ole jaksanut. Olen jaksanut kyllä päivittää instaa, on ollut helpompi, nopeampi. Ei ole tarvinnut kirjoittaa liikoja, avautua ihan oikeasti.

On ollut vaikea kesä. Nuorin lapsemme on sairastanut ja nyt viikko sitten olimme sairaalassa tutkimuksissa ja hän sai diagnoosin. Hän sairastaa crohnin tautia, eli tulehduksellista suolistosairautta. Siinä oli minulle, pikkutarkalle panikoijalle nieltävää. Tosin olin nieleskellyt jo jonkin aikaa, joten tämä nyt ei enää kaatanut kumoon.
Mun lapsesi.  Mun poikani. En olisi halunnut, mutta kaiken tän keskellä luottamukseni Jumalaan on kasvanut. Hän ei salli enempää, kuin määrän. Ja jokaiselle päivälle oman taakan. Hän on ollut kanssamme ja kaikki on järjestynyt hienosti, nopeasti kaikenkaikkiaan. Ja minäkin olen oppinut jotakin, turvautumista. luottamusta. Uskoa.

Mutta olen saanut itkea, surra ja käydä asiaa ystävien kanssa. Purkaa ja itkeä ja taas puhua. Se on helpottanut. Kaikella on oma tarkoituksensa! Tälläkin!!

Kiitollinen mieli siitä, että on nyt on selvillä pitkään jatkuneen vatsakivun ja laihtumisen syy. Ja lääkitys on alkanut!
Ja tänään on vatsakin ollut vähemmän kipeä! Sekin on voitto!!

Me olimme suunnitelleen matkan Italiaan, mutta minä ja hän, emme päässeet!  Mutta onneksi toinen pojista pääsi kaverinsa kanssa reissuun, kun iskä lähti heitä viemään. Ja ei käynyt kateeksi 40 asteen helteitä...  Me matkustetaan sitten, kun aika on ja tilanne on rauhoittunut! Jos Luoja suo!

Mutta niin Herra järjesti mulle tekemistä! Ajatustasolla tuli mieleen, että nukkekoti ja sellainen erilainen, omanlainen. Mun projekti, ei vielä lapsenlapselle sopiva ollenkaan. Mutta mulle! Mun käsille ja mielelle!

Tein sen. Mittasin ja hain vaneria. Ja taas se kiltti mukava sahamies teki palat mulle. Ja sitten pistosahan ostoon.
Mä tein sen, ihan ite. Ei ole täydellinen ruuvinreikineen päivineen, mutta mun tekemä. Ja mä tykkään.

On nyt makkari mustine petivaatteineen ja runkopatja sänkyineen. Ja keittiönpöytä ja penkit grillitikkujalkoineen. Kirppariostokset pääsi astia hyllyynkin.
Sohva on kuin oma. Harmaata villakangasta ja se niin in oleva juuttimatto! Ja eteisessä muuto dotsit seinällä takeille...
Tää on mun projekti. Sain vaneriseinät ja lattian. Kertaheitolla!!


Ja tänään olen ollut naimisissa saman nuoren miehen kanssa 25 vuotta! Ylämäkeä ja alamäkeä on menty, mutta tässä olemme, me kaksi varpusta. Minä nyt, kun se toinen varpunen lentelee vasta huomenna kotiin...
Niin ja se mun loma, se vähäinen sellainen loppuu! Se meni nyt näin!







22.6.2017


Hän on niinkuin istutetu puu vesiojain tykönä, 
joka antaa hedelmänsä ajallaan ja 
jonka lehti ei lakastu;
ja kaikki mitä hän tekee,
menestyy.

-------


Juhlaa vai onko sittenkään. Tämä keskikesän hetki, juhannus, kun koko kaupunki hiljenee ihmisten suunnatessa isoja teitä pitkin jonnekin järvien läheisyyteen takakontit täynnä ruokaa ja juomaa. 
Takakontit täynnä ruskeita pulloja, makkaraa ja peltitölkkejä pahvipakkauksissa. Ettei vain lopu kesken.
Suuret odotukset ilmassa, kun on juhla ja kuitenkin...

Ja meillä ei ole kaapissa kuin maitoa ja jokunen litra mehua. Ei ole ruskeita pulloja ja makkaraa, jos ei muutamaa nakkia lasketa. Ei ole peltitölkkejä pahvipakkauksissa, ei ole koskaan ollutkaan. Siitä olen kiitollinen.

En tuomitse ketään, kerron vain... Muistan lapsuudestani sen, mitä tuo nesteiden nauttiminen vanhemmassa vaikuttaa. Miten on turvaton olo ja pelottaa. Eikä ymmärrä. Ja milloin äiti tulee kotiin.
Voi isä, tietäisitpä! 

Meidän taloudessa ei ole kolisteltu tölkkejä, eikä ruskeita lasipulloja. No sitä makkaraa on kyllä varmasti paisteltu ja pahvisia peltipurkkipakkauksiakin on ollut. Amerikassa kun limsatölkit myytiin sellaisissa...
Edelleen tuo täysien lasien ja pullojen näkeminen ystävienkin kuvissa aiheuttaa epämukavuutta. Siihen ei totu, ei koskaan!
Ainoa prosentteja sisältävä neste on ehtoollisviini ja sitäkin nautitaan vain se lusikallinen silloin tällöin.
Keskikesän juhlaa. Minulle hetken lepotauko ja henkäisy. 
Ennenkaikkea kiitän, että saan hetken levätä, olla vain. Juoda kupposen kahvia, ehkä toisenkin, nukkua, ehkä maalata, ehkä ommella, ehkä ulkoilla ja ehkä syödä hyvää grilliruokaa.
Ja kiitän, että meillä ei ole pulloja tuomassa juhlahumua!
Olen siitä niin kiitollinen.
Voi isä, tietäisitpä!
Niin kertoisin sinulle!