Löytöretki

Löytöjä Fidalta.

Mustaa ja valkoista, maalattuna.

Olkihattuinen poika

Sillan kupeessa istui olkihattu päässä pieni poika. Onki kädessään kaiveli taskujaan. Oli matkalla kaivanut naapurin tädin kukkapenkistä muutaman madon. Sormet mullassa ja kasvot likaisina eilisestä perunoiden istuttamisesta,otti madon ja pujotti sen ongenkoukkuun. Siinä hiljaa istuskeli ja tuumaili, saisiko sintin tai kaksi. Voisi paistaa äidille kalan lounaaksi. Aamupalaksi oli ollut vain kuiva edellispäiväinen leivän kannikka. Sekään ei kauan nälkää pitäisi, tuumasi olkihattuinen pieni poika. Kahvia teki mieli.

Vesi liplatti ja aurinko paistoi. Odotuksen tuntu vatsassaan pieni poika katseli,kuinka laineet vedessä hiljaa huuhtoutuivat eteenpäin, kauemmaksi.Voi kun joskus pääsisi katsomaan minne aallot menevät. Kuinka kauas niitä tuuli kuljettaa. Odotan, kun kasvan isoksi, sitten otan selvää. Rakennan laivan, ja purjehdin sinne, minne aallot kulkevat. Haaveilujen keskellä ongenvapa liikahti ja kala oli tarttunut syöttiin. Innoissaan poika vetäisi ongesta, tarttui saaliiseen.Siinä vierellään pellavainen kangas, äidin leivinliina. Siihen kääräisi kalan saaliinsa. Siitä riittäisi molemmille lounaaksi. Aurinko paistoi ja poika lähti kävelemään sillan yli kukkulalle päin. Siellä kukkulan laella, korkealla oli punakattoinen talo. Pieni tupa, ja yksi pieni ikkuna. Ikkunassa oli kauniit pitsiverhot ja ikkunalasi oli auki. Naapurin kissa oli tullut vierailulle ja katseli ikkunasta kun poika käveli lähemmäs taloa. Ikkunasta kuului hiljainen laulun ääni. Äiti lauloi. Sitä tuttua kaunista säveltä. Sua yli kaiken mä rakastan, olet aarteeni päällä maan. Pienen olkihattuisen pojan sydämessä sykähti pehmeästi. Tuntui hyvälle. Tuo laulu ja sen sanat.

Vuodet vierivät ja olkihattuinen poika kasvoi. Varttui aikuiseksi, äiti oli nukkunut pois vuosia sitten. Laivakin oli jäänyt rakentamatta ja onkivapa käyttämättä. Pieni talo kukkulan laella oli myyty ja siinä asui uudet asukkaat. Pitsiverhot oli otettu pois ja tilalla oli uudet, nykyaikaset verhot, aivan erilaiset.

Pihamaalla ei ollut enää isoisän istuttamaa isoa koivua, jonne isä oli rakentanut majan. Aika oli muuttunut. Mutta sydän ei. Poika, nyt jo mies, kuuli edelleen sydämessään laulun sanat, hiljaa. Sua yli kaiken mä rakastan, olet aarteeni päällä maan. Kätkettynä aarteena tuota laulua hän oli säästänyt. Sen sanomaa usein miettinyt. Rakkaus, se on väkevämpi kuolemaa. Sen totuus on syvällisempää kuin mikään muu, päällä maan. Puistossa, koivuissa oli lehdet. Mies tarttui hattuunsa ja nousi penkiltä. Sydän täynnä muistoja, laulunsanoja. Jatkoi matkaa, tärkeintä muistaen.