17.3.2013


Kerron sinulle tarinan, jos jaksat kuunnella.

Oli lokakuu. Lehdet olivat jo tippuneet puista. Vettä satoi jatkuvasti ja maa oli märkä. Puistossa penkit olivat tyhjät, ei ollut ketään istumassa ja katselemassa lintuja. Kuuntelemassa haitarin soittajaa, joka keräsi kolikoita elannokseen. Jäätelömyyjäkin oli sulkenut kojunsa ikkunat ja laittanut puiset luukut ikkunoiden suojaksi. Talvi oli tulossa. Ja minä palelin. Kävelin kohti puistoa ja huomasin, että eräällä penkillä istui vanhempi mies. Lakki kädessään. Harmaa villanuttu oli tiukasti kiinni leukaan asti ja kaulaliina oli nähnyt parhaimmat päivät. Vieressä penkillä hänellä oli ruskea vanha nahkainen salkku. Pää kumarassa istui ja odotti jotakin. Kuljin lähemmäs  miestä ja kuulin hiljaista  nyyhkytyksen ääntä. Vaikerrusta, syvältä sydämestä tulevaa kivuliasti itkua. Tuskaa. Vanha mies kaivoi taskustaan valkoisen nenäliinan, sinistä ruudukkoa reunoilla. Niisti siihen  nenäänsa ja vaipui taas ajatuksiinsa. Astelin hiljaa hänen eteensä ja odotin. En uskaltanut kysyä mitään, olin vain hiljaa ja odotin. Hän nosti päänsä ja katsoi silmiini. Kyynelvirta valui vuolaana poskilla ja kasvot näyttivät riutuneiltä, väsyneiltä. Hiljaisena ja käheänä kuului vain sanat vanhan suusta.
-Minulla on ikävä. Minulla on niin ikävä.
En sanonut mitään, vaan astuin lähemmäs ja istuin penkille hänen viereensä. Odotin. En ollut varautunut istumaan märälle penkille ja tunsin kuinka housuni kangas liimautui ihoani vasten märkänä ja kylmänä. Kuinka kolea tuo sää olikaan ja kuinka tuo vanha mies istui täällä kylmässä, vesisateessa. Hiljaa ja aivan yksin.Miksei hän ollut kotonaan, takkatulen ääressä ja teekupponen kädessä sekä kenties vielä pieni koira sylissään. Mies tarttui taas nenäliinaansa ja niisti nenänsä. Laittoi liinan taskuunsa ja huokaisi. Kerron sinulle tarinan, hän aloitti. Kerron sinulle tarinan, jos jaksat kuunnella. Kumarruin lähemmäs ja vastasin.
-Haluan kuunnella!
Oli vuosi 1975. Minä aloitin työt rakennuksella. Siinä kaupungissa rakennettiin uutta taloa, korkeaa ja hienoa. Valkoista tiilitaloa. Olin juuri avioitunut ja vaimoni oli töissä läheisessä kahvilassa. Me asuimme rakennustyömaata vastapäätä olevassa pienessä puutalossa. Siinä talossa asui muitakin nuoria perheitä. Eräällä perheellä oli kaksi lasta ja vaimoni auttoi lastenhoidossa, leipoi välillä heille leipääkin. Se oli hyvää aikaa. Minulla oli hyvä työ ja elämä oli rauhallista. Vaimoni piti työstään ja pärjäsimme hyvin. Sunnuntaisin kävimme kävelyllä puistossa ja istuimme penkillä. Katselimme kuinka talomme lapset leikkivät vanhempiensa kanssa läheisellä leikkialueella, puiston kupeessa. Iltaisin kotona vaimoni hyräili ja lauloi lauluja, joita muistan äitini joskus aikanaan minulle laulaneen. Makuukammarissa vaimoni yöpöydällä oli vihkiraamattu ja usein hän avasi sen ja luki muutaman jakeen, minullekin. Vaikka en minä siitä mitään ymmärtänyt. Tuhahdin vain.
En vain osannut puhua, en vain osannut. Enkä kuunnella.
Vuodet kuluivat ja rakennus työmaalla talo valmistui. Myöhään samana vuonna, marraskuisena iltana syntyi pieni enkelimme. Hänen kasvonsa olivat niin pienet ja suloiset, että hädin tuskin uskalsin koskettaa pientä poskea. Pieni ihminen, niin pieni!
Asustelimme edelleen samassa pienessä puutalossa ja minä työskentelin rakennuksella nyt vähän kauempana.
Päivät ja kuukaudet kuluivat ja tuo pieni enkelimme kasvoi suuremmaksi, oppi konttaamaan ja kävelemään.
Vaimoni piti huolta kodista ja aina oli lämmin ruoka odottamassa kun saavuin töistä kotiin. Rahahuolet alkoivat hiljaa painaa sydäntäni ja en niistä uskaltanut kertoa vaimolleni.  Rakennuksella töitä ei ollut enää niin paljon, kuin aikaisemmin.
Ei mennyt kauan aikaa, kun en enää halunnutkaan mennä töistä kotiin, vaan lähdin kävelemään vastakkaiseen suuntaan. Matkalleni osui monta kuppilaa ja valitsin niistä aina sen ensimmäisen. Eihän se haitannut, kavereita kun meni katsomaan. Johonkinhan se kipu ja pettymys piti purkaa. Kun vain saisi töitä, voisi perheensä elättää. Kyllä se kaiken korvaisi.
Myöhemmin kotiin tullessani oli ruokani lautasella odottamassa kylmenneenä ja vaimoni nukuttamassa pientä enkeliämme. Hän ei koskaan sanonut minulle pahasti. Katsoi vain surullisilla silmillään ohi kävellessään. Odotti, sanomattomia sanoja. Kuukaudet kuluivat ja pian pienen tyttäremme ensimmäinen syntymäpäivä tuli. Oli talvi ja pakkasta paljon. Ulkona oli satanut paljon lunta ja kadut olivat jäässä. Lähdin taas varhain aamulla työhöni ja suljin oven perässäni. En ajatellut koskaan, että lähtiessäni pois, olisin halannut tai sanonut hyvästiä vaimolleni. Toivottanut siunattua päivää tai muutakaan. Minä vain lähdin. Se oli tapani. Olinhan sentään mies, perheen pää. Saati sitten, että olisin tuonut tullessani lähikaupasta edes maitoa, helpottaakseni vaimoni työtä.
Tuona talvisena päivänä 1975, minun elämäni tuli muutoskohtaan. Siitä illasta lähti uusi tie. Työpäiväni päätteeksi, saavuin illalla kotiin, kapusin portaat asuntomme ovelle ja kolkutin. Kukaan ei tullut avaamaan. Kaivoin hapuroivin käsin, kädet kohmeessa avaimia taskustani ja avasin oven. Ovella ei tullut vastaan ruuan tuoksua, ilma oli viileä ja oli aivan hiljaista. Astuin sisälle ja eteisestä näin valkoisen kirjekuoren pöydällä, kauniisti nojaamassa sokeriastiaan. Otin kirjeen ja sydämessäni tuntui iso möykky. Tunne ei ollut miellyttävä. Avasin kirjeen ja luin.
Hän oli poissa. Pakannut kaikki omat ja enkelimme vaatteet vanhaan matkalaukkuun. Kävelin makuukammariin ja avasin vaatekomeron oven. Hyllyt olivat tyhjänä. Henkarissa roikkui vain enkelimme kastemekko. Vaalean roosa ruusuke rinnassa kiinnitettynä ja vieressä  toinen valkea mekko, hiukan suurempi ja muoviin käärittynä. Kuin odottamassa jotakin uutta. Aika oli pysähtynyt. Olin jähmettynyt kylmästä kankeudesta.
Tuona iltana minä itse keitin itselleni laihaa perunavelliä. Muutakaan kun en ollut koskaan osannut tai edes opetellut keittämään. Siitä alkoi minun tieni. Työpäivien päätteeksi istuin läheisessä kuppilassa niin pitkään, kunnes sulkemisaika tuli. Sieltä hatarin askelin kävelin kylmään taloon. Aika kului ja tuli kevät. En ollut nähnyt vaimoani ja tytärtäni kuukausiin. Tiesin, että he asuivat viereisen kaupungin asuntolassa. Oma kunniani ja sisuni ei antanut periksi mennä heitä katsomaan. Kun olivat kerran lähteneet, saisivat tulla takaisinkin ihan ilman minun pyyntöjäni. Silti, suruni rinnassa painoi raskaana taakkana, kipu ja tuska, jota en osannut selkeiksi sanoiksi pukea. Syyllisyys. En oikein ymmärtänyt mitä minun olisi pitänyt tehdä. Kunnes eräänä päivänä kuljin läheisen kirkonpihan poikki. Sinne oli haudattu äitini ja isäni, jo vuosia aikaisemmin. Avasin portin ja astuin hautausmaalle. Kuljin hiljaisuudessa vanhempieni haudan luokse. Ilmassa tuoksui kevät, uusi alku. Läheisessä koivussa lauloi peipponen. Istahdin haudan eteen ja tunsin kuinka möykky rinnassani painoi, kuin raskas lyijy. En tiennyt mitä se oli.  Siinä istuessani silmistäni alkoi valumaan kyyneleet, rinnassani painanut möykky sulaa ja minä itkin kuin pieni poika. Palasin kuin ajassa taaksepäin, äidin syliin, missä minä itkin, itkin ja itkin. Ja äiti silitti päätäni ja lauloi.
Olin tehnyt niin paljon virheitä. Nyt siinä hautakummulla, minä olin tieni päässä. Vanhan tieni päässä. Oli aika muuttaa suuntaa. Kääntyä uuteen suuntaaan.
Siihen paikalle sattui eräs rouva, vaimoni vanha tuttava.  He yhdessä tapasivat joskus kahvitella ja taisivat jopa laulaa niitä laulujakin, mutta niin hiljaa, etten minä kuullut. Enhän minä häntä heti tuntenut, siinä silmät vedessä ja nenä valuvana. Mutta äänen tunnistin. Kuulin vain hiljaa sanoja joita tuo rouva sanoi, ihan kuin rukouksen sanoja. Minä jäin siihen istumaan ja pikkuhiljaa huomasin kuinka olo oli muuttunut. Rinnasta taakka oli kadonnut ja tilalle oli tullut rauhallinen olo. Minä olin vastaanottanut jotakin todella suurta ja ymmärsin, että sitä se oli, mistä vaimoni niin usein oli laulanut ja lukenut. Sitä laulua, Golgatan veressä voima on. Siitä lähti uusi polku ja matka eteenpäin.
Vaimoni muutti takaisin enkelimme kanssa ja minäkin sain uuden työpaikan. Opin  puhumaan tunteistani ja kivuistani ja jakamaan puolisolleni niitä syvimpiäkin ajatuksia. Välillä oli ylämäkeä ja välillä alamäkeä, mutta kun tahdottiin, saatiin voimaakin jatkaa eteenpäin. Minulla on ollut rikas elämä, surujen ja ilojen täyttämä. Nyt on taas surun aika ja tässä minä nyt olen, yksin. Minä hautasin vaimoni juuri viime viikolla. Hän nukkui pois. Nyt hän ei enää palaa takaisin ja minulla on niin ikävä. Niin ikävä. Sydämessä on  iso möykky ja se kuristaa kurkussani asti. Niin suuri ikävä.
Istuin hiljaa vanhuksen vieressä, housuni olivat sateesta aivan kosteat. Nyt vasta muistin, että laukussani oli sateenvarjo. Kaivoin sen esille ja saimme vanhan miehen kanssa yhdessä olla sateensuojan alla. Ajatuksissani hiljaa mietin, mitä vastaisin vanhalle, puolisonsa menettäneelle miehelle. Ei ollut sanoja, ei viisaita alkuunkaan. Olin hiljaa ja pian hän jatkoi.
-Tuo minun enkelini, hän asuu nykyään kaukana, Amerikassa asti. Kyllä hän usein soittelee, mutta eihän se ole sama asia, kuin että olisi tässä ihan lähellä. Niin on minulla ikävä häntä. Taas vanhus otti nenäliinan taskustaan ja niisti. Taitteli sitten taas liinan taskuunsa ja röhäisi.
Mutta on minulla jotain muutakin, jota tahtoisin sinulle jakaa. Jos vain tahdot vastaanottaa. Oman vaimoni oma. Hän sen minulle antoi ennen nukkumistaan ja sanoi, että kun tapaat uuden ystävän, anna se hänelle.
Vanhus otti taskustaan kankaisen liinan, herkän roosan värisen. Taitteli sen auki ja sieltä taitoksien seasta tuli esiin kaunis hopeinen pieni risti. Hiukan tummunut oli sen ketju, mutta siinä ristin keskellä oli pienen pieni timantti.
Vanhus silitti ristiä sormellaan ja mutisi jotakin itsekseen. Kuin sanoja, hiljaa siunaavia.
-Otatko sen vastaan jos annan sen sinulle? Se on lahja vaimoltani ja minulta, sinulle. Kun sinä tulet tiesi päähän, antaisitko tämä sitten uudelle ystävällesi. Saisi tämä katkeamaton ilo siunata muitakin!
Katselin vanhusta ja hänen silmiään. Kyyneleet olivat kuivuneet ja silmissä loisti kirkas valo. Sellainen lämmin valo, joka kutsui katsomaan hiukan pidempään, kutsui kuuntelemaan hiukan enemmän.
- Huomaamattani ojensin käteni vanhusta kohti ja suustani tuli sanat. Minä otan vastaan ja minä jaan.
Vanhus taitteli ristin takaisin liinan sisälle ja otti kädestäni kiinni. Hän avasi jäiset sormeni ja laittoi pienen nyytin käteeni jotakin mutisten, jota en kuullut.
- Se on sinun. Pidä siitä hyvää huolta, jotta ketju ei katkea.
Katselin kädessäni olevaa pientä roosan väristä nyyttiä ja ihmettelin. Aika oli kuin pysähtynyt paikalleen ja sadekin oli loppunut. Pilven reunan takaa paistoi vaisusti aurinko, vaikka oli lokakuu. Olin aikonut sanoa jotakin viisasta ja lohduttavaa. Mutta suutani kuivasi, enkä osannut sanoa mitään. Olin aivan hiljaa. Vanhus nousi hitaasti ylös ja tarttui laukkuunsa. Taputti hellästi kättäni ja hymyili.
-Sinä olet hyvä tyttö, taidat olla virkanainen! Onko kukaan koskaan sanonut, että silmissäsi on siniset tähdet? Hän vinkkasi silmää ja lähti kävelemään naapuritaloon päin. Hetken kuluttua vanhus vielä kääntyi ympäri ja hymyili.
Pidä se puhtaana, silloin se loistaa kirkkaammin. Silloin kadulla kävelijätkin näkevät sen!

4 kommenttia:

  1. Ihana tarina, opettavainen. Kiitos siitä. Blogisi myös mielenkiintoinen. :)

    VastaaPoista
  2. Kiitos ajatuksista, mukava kun jaksoit lukea = )

    VastaaPoista
  3. Uskomaton tarina, ihana!! Onko tämä vielä tapahtunut oikeasti?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Ei varmaankaan. Sunnuntaina istuin koneelle ja tuntui, että haluan kirjoittaa. Siitä se lähti!

      Poista