Kaiken tämän touhun ja tohinan keskellä, en osaa vain olla ja antaa kaiken muun odottaa. Teen pieniä siirtoja, pieniä uudistuksia ja vain ehkä hetkellisiä. Nautin hiljaisuudesta kotona, kun tiskikone hurisee, lapset kuka missäkin, pihalla leikeissään ja touhuissaan.
Alakerrassa on pieniä pussukoita rykelmässä, siellä täällä. Jokaisessa jotakin ja kaikki menossa samaan osoitteeseen perjantaina. On liinaa ja astiaa, kakkulapiota ja lautasta. Servettiä ja keittiöpyyhettä.
Paljon muistettavaa, paljon tehtävää. Kuitenkin sydämessä rauhallinen olo.
Hiljainen ajatus sydämessä, jokin on todella muuttumassa. Ei katoamassa, mutta jäämässä muistoksi muiden joukkoon. Äitinä, naisena, koen, en ole enää aivan nuori. Olen äiti, olen nainen ja aivan aikuinen. Ehkä nyt olen täysi ikäinen. Oma lapseni, pieni tyttöseni vaihtaa vanhan uuteen ja omaan, se on todellista, se on ihmeellistä.
Hyväksymistä, sitä se on. Muuttumista, luopumista, jostakin. Syvällä sisimmässäni olevasta, tunteesta, ajatuksesta, pienestä äitiyden häviämisestä. En ole enää aivan nuori, vaikka olen äiti ja nainen.
Kuitenkin, olen onnellinen ja kiitollinen. Olemme saaneet niin paljon!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti