Taas uudestaan.

Illan pimetessä istun koneella. Viereisestä kylpyhuoneesta kuuluu surinaa, tyttäremme hoitaa parturointitehtäviä nuoremmalle veljelleen. On ollut päivä, täysinäinen päivä, tänäänkin. Ei tarvittu suuria asioita, kun päivä lipui eteenpäin ja taas huomasin. Ilta on.

Tänään aamuvarhaisella sain taas hetken viettää yksin. Nuorenmiehen olin vienyt kouluun hiukan aikaisemmin ja isommat menneet omia menojaan. Tänään kohtasin ihmisen. Aivan tavallisen.

Ovikello soi ja kaksi henkilöä seisoi oven takana, kauempana. Toinen pukeutuneena vähemmän työmiesmäisesti ja toinen kirkkaan keltaiseen paitaan ja mustaan lippikseen. Korjausasialla olivat, molemmat. Tuo keltapaitainen, vanhempi ja ystävällinen, puheli murteellaan ja sanoi tekevänsä mitä käsketään! Starttasin auton pihasta ja lähdin viemään nuorta miestä kouluun. Pihalle nuo molemmat jäivät, tuo siististi puettu ja sitten se keltapaitainen, ystävällisen tuntuinen.
Tovi kului, palasin takaisin. Toinen heistä oli hävinnyt, mutta tuo keltapaitainen ja mustalla lippiksellä varustettu oli jäänyt. Pihalle, varaston nurkalle tekemään työtään.
Peruutin auton pihaan ja astuin ulos autosta. Varaston nurkalla tuo mies touhusi, mutta kiireettömästi tuli puhelemaan. Jäin siihen itsekin hetkiseksi  ja tuo muutama sana muuttui muutamaksi kymmeksi, muutamiksi ajatuksiksi. Vanhempi mies puheli murteellaan, tavallaan. Puhellen, kuin minun ajatukseni unohtaen. Siirtäen. Mietin, että ehkä kai tarkoitus tälläkin. Vähän kuin olisi ollut kiire muka taas minullakin. Aika kun on niin kortilla, silloin aamulla. Kun saa olla hetken ihan yksin. No nyt sitten tämäkin....

Kupposen kahviakin keittelin kaveriksi. Siinä kaateli kuppiin sekaan rasvatonta maitoa. Se kelpasi. Totesi, että sitä samaa käyttää itsekin. 

Ystävällinen, rehti remonttimies, vanhempi sellainen. Isoisä, lämmin sydäminen. Tänään tälläinen tapaaminen. Hän sai jakaa ajatuksia, minä vain ehkä muutamia. Olin kaiketi kuuntelijan asemassa, ehkä hän tarvitsi sen. Ei menty liian syviin vesiin, mutta hiukan pintaakin raapaistiin.

Tapaamisen jälkeen kirjoittelin ajatuksia, hiukan aralla mielellä. Kun paljastuu eteen omien kasvojen, oma raadollisuus, ihmisen itsekyys, oman sydämen kylmyys.

Totuus tekee kipeää, kun huomata itse sen saa. Mutta lohdullista siltikin, saan pyytä apua koska vaan. Saan kaiken sen luovttaa ja minua kuullaan. Ja minulle vastataan. Saan luovuttaa oman voimani, yrittämiseni käsiin suuremman ja voimakkaan. Olenhan vain pieni ihminen, aivan tavallinen, niinkuin tuo mies keltapaitainen.

Kuinka kohtaan tuon ihmisen tuntemattoman.

Kuinka hänelle vastaan.

Kuinka kuuntelen.

Olenko vain hiljaa ja annan hänen jatkaa.

Ehkä tästä voisin jotakin oppia.

Jotakin syvää ja tärkeää.

Onko arvo ihmisen, vain kirjaimia paperilla valkoisen.

Tai numeroita tilillä suurten pankkien.

Se on jotakin syvempää.

Jotakin jota ei voi ihminen ymmärtää.

Omalla viisaudellaan selittää.

Ei ostaa tai hankkia.

Uskon, se kaikki on.

Lahjaksi saatua.

Tuo kyyryssä kulkeva nainen, mukanaan kauppakassi rikkinäinen.

Menetti juuri työnsä, vuokra maksamatta on.

Tuo ihminen vailla kotia, käsissään vain mustia säkkejä.

Tulipalossa menetti kaiken, säkeissä koko omaisuus nyt on.

Tuo mies kaupan kassa jonossa, laskee ruttuisia seteleitä.

Tuo ihminen, hän lähimmäiseni on.

Sydämessäni Totuus paljastaa.

Kipeästi valoon tuo pimeän kolon.

Taas uudestaan.