Kesken työpäivän istun ja ympärilläni on lapsia. Jokainen heistä tekemässä läksyjään, kirjat, vihot edessään. Otin palan paperia ja lyijykynän. Ensin. Muutaman sanan päätin kirjoittaa. Itselleni, kenties jollekin toiselle. Tänään, ehkä huomennakin. Tämä on ajankohtainen jollekin, niinkuin itsellenikin. Emme aina osaa pukea sanoiksi, oikeanlaisiksi ajatuksiamme. Syviä ja sisällä sydämen sopessa piilossa olevia. Emme yksin voi löytää kadonneita palasia. Mutta on joku, joka ymmärttää, on joku, joka tietää kaiken sen, joka piilossa on, ehkä meiltäkin itseltämmekin.
Enkä arkaile, vaan uskallan. Tarttua tuohon hetkeen ja kirjoitan. Se on todellista ja varmaa. Kadonnut löytyy ja paloista, pienistäkin palapeli aivan uusi ja kaunis, kasataan.
Kutsun sinua kuulemaan kuiskaukseni hiljaisen.
Tuulahduksen tulevaa, avaan eteesi.
Näet sen pian alta suurten kuohujen.
Myrsky hiljenee.
Katoaa vaahtopäät.
Hiljenee, tulee tyven.
Voittajana, elämän merellä kulkea saat.
Jatkaa matkaa uudestaan.
Kuohut syvän meren katoaa ja
uusi näkyä saa.
Hiljenee sydän syyttävä,
elämän lähde sen täyttää saa.
Uudella voimalla, sydän ravittuna.
Jaksaa jatkaa matkaa taas.
Askel kerrallaan,
eteenpäin katsoen,
murheet unohtaen.
Turvassa, hoidossa,
Aina.
Hyvän Isän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti