Kuljen katsellen, hiljaa tunnustellen.

Arkaillen, uskaltaen.

Uskoen.

Ja taas hiljaa empien.

Ei aina ihminen vahva voi olla.

Ei aina ymmärtää tarkoitusta kaiken.

Joskus ovi uuden on suljettu, kuin suurella avaimella lukittu.

Ei avata ovea ihmiskäsin, 

ei tahdonvoimalla omalla ihminen itse voi.

On vain odotettava, on vain uskottava.

Avautuu se ajallaan, käsi suuremman sen saa avautumaan.

Aina ajallaan.

Oppiiko ihminen odottaessa jotakin.

Oppiiko ymmärtämään, oppiiko ympärilleen katselemaan.

Ehkä hetkeksi itsensä unohtamaan.

Vastoinkäymisten ja harmaan päivän läpi kulkemaan.

Vaikka ei näy vihreää niittyä, pehmeää kukkaketoa.

Aurinkoa taivaalla tai lintuja taivaan sinessä.

Sittenkin.

Ehkä varovaisin askelin taas tänäänkin.

Hiljaa tunnustellen.

Pysähtyen.

Arkaillen ja uskoen saa kulkea ihminen.

Se oli sittenkin oppimatkaa tämä päivä,

niinkuin eilinenkin.