Perjantai aamu sarasti, Ulkona ulvoi tuuli ja puut huojuivat tuulessa. Viikolla satanut lumi oli sulanut, vain pieni kasa muistutti valkeasta keskellä nurmikkoa. Lasten rakentama pieni mäki oli kadonnut, vain muutama pari minisuksia ja laskettelulauta muistuttivat lumileikeistä.

Tuulen mukana oli kaatunut puita kauempana metsäkaistaleella. Nuo korkeat kuuset eivät olleet jaksaneet pysyä pysyssä kovassa tuulessa.

Nyt nuo kaksi nojailivat toisiin puihin, kuin tukea hakien. Ei olisi lasten hyvä mennä leikkimään läheiseen metsään juuri nyt. Mietin ja päätin soittaa kaupungin virastoon.

Joskus käy myös ihmiselle niin, kuin noille puille metsäkaitaleella. Kun ei jaksa pysyä pystyssä, hakee tukea läheltä ja kaukaa. Ylhäältä.

Saa luvalla nojata, hakea tukea, kaukaa, läheltä. Ennenkaikkea ylhäältä. 

Vaikka vain hetken aikaa, sekin jo auttaa. Usein se on äidin sydän, joka haluaa nojata, hakea turvaa, ymmärrystä. Äidin sydän, täynnä rakkautta, huolta, välittämistä, pelkoakin.  Kuin puu, joka saa nojata ja jota kannatellaan. Juuret syvässä maassa,  eivät irtoa vaikka tuuli puhaltaisi.

Antaa tuulen puhaltaa, juuria se vahvistaa! 

Paketteja on paketoitu ja joulukortitkin vihdoin postitettu. Punaista, valkoista, ripaus mustaa ja vihreää. Pakettikortit olin ostanut jo aikaisemmin Fidalta edulliseen hintaan. Ovat jonkun vuoden takaista Ikean mallistoa ja nauhana  tavallista virkkauslankaa. Yksinkertaista, ei kimalletta eikä loistetta!

Perjantai aamu on muuttunut päiväksi, tuulikin rauhoittunut ja aurinko paistaa.