Huomenta!

Ajelin nuorta miestä viemään kouluun, toinen nuori jäi makaamaan sänkyynsä huono oloisena ja taas kolmas viuhahti ovesta ilman aamupalaa. Vaikka olin keittänyt kahvitkin, oli kuulema kiire! 

Puut pihalla tuntuivat muuttuneet aivan keltaisiksi ja aamuisen pienen väsymyspaniikin saattelemana ja helpotuksen huokauksen saavuttua, tuntui kuin olisin nekin puut huomannut paremmin kuin aikaisemmin. Oli taas maanantai aamu. Väsymys tuntui korvia huumaavana jumputuksena. Kupillinen ja toinen ei kahviakaan auttanut. Näin oli nyt, ehkä ensiviikolla olisi toisin, tai jonakin toisena maanatai aamuna. Toivossa oli hyvä elää.

Sytyttelin kynttilän, istahdin ja selasin leikekirjaa. Ensimmäinen koneellinen sitä viikonloppuna kerääntynyttä lakanapyykkiä oli pesty. Latasin toisen! Nuorelle miehelle lupasin keitelle marjakeitot ja sen tehtynäni huutelin, että kiisseli oli jäähtymässä. Liekö kuuli, tuntui kovin hiljaiselta yläkerrassa. Taisi nukkua.

Harmaata. Taivas sellainen tasaisen likaisen vaalea, kuin pyykkikoneessa värjääntynyt valkopyykki. Ei aurinkoa. Tai kai se jossakin tuolla kaukana pilvien takana taisi olla. Tänään sitä ei näkynyt! Harmi, olisin kaivannut kovasti!

Aamu innostuksissani siirtelin sohvaa ikkunan eteen, mutta ei se ollut siinä kotonaan. Siirtelin takaisin ja samalla sain valkoset sukat kaikesta pölymäärästä sohvan alta. Ja se kaikki valkoinen hahtuva tarttui mustiin mattoihinikin. Imuri esiin, pikaputsaus ja taas oli puhdasta.

Ja pian olisi uusi koneellinen puhdastakin levitettävänä. Sitten numero kolmosen lataaminen. Ja ehkä se neljäs myöhemmin...
Niin tavallisia arkisia asioita, että. Sitähän tämä elämä on. Arkea ja juhlaa, ehkä enemmän sitä arkea kuitenkin.