4.9.2015

Kuvastin.






Ihana, ihana kannu!
Rösöinen ja epätasainen, mutta omalla tavallaan uniikki.  Niinkuin jokainen ihminen. Minäkin! Sinäkin!
Tänään taas sain ihmetellä sitä, miten toisen ihmisen kanssa on antoisaa olla. Puhua, kuunnella, tulla kuulluksi. Saada viisaita sanoja, ajatuksia, kokeneemmalta!
Kun oma sielunpeili on saanut kolhuja, oman kuvan näkee silloin risaisena, ei sellaisena, kuin sen alunperin olisi pitänyt näkyä. Mutta koetusten, elämisen, opettelun kautta, voi oppia katsomaan aina vain ehyemmästä peilistä ja huomata paljon sellaista hyvää ja vahvaakin.

Eilinen oli minulle eräs oppiläksyn palautuspäivä! Ja tunsin, että  olin oppinut jotakin, oppinut näkemään, että tosipaikan tullen kiperissä tilanteissa, toimin! Teen päätöksiä jämäkästi ja pidän omieni puolta, oli kyse sitten omasta lapsestani tai omasta vanhemmastani! Että tunteiden arkuudesta nouseekin jotakin sellaista, jota ei ehkä tiennyt oikein olevan olemassakaan!

Olen kiitollinen tästä koulutuksesta, jota en ole oppinut koulunpenkillä istuen.  Kuin pienin askelin, olen oppinut ja opin näkemään kuka olen!
Vaikka lapsuuden peili olisikin ollut risainen, tuo peili kasvaa eheämmäksi, jotta voi katsoa itseään ja nähdä jotakin muuta mitä ehkä ennen peilistä oli kuvastunut.
Opetellen, arvostaen, rakastaen ja kiittäen Suurinta auttajaa jokaisesta koetusta opetustuokiosta.
Minunkaan peilini ei ole ollut eheä, mutta peilini palaset ovat kaikki tallella. Ja ehkä hiljalleen ne sulautuvat yhteen ja saan nähdä kuka olen.
Ihmeellistä!
Kiitollisuudella siirrän katseeni...



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti