hiljaa.

Tässä nyt taas. Pitkästä aikaa.
Ei ole jaksanut, ei ole ollut intoa.
Elämä on mennyt työn ja kodin välillä.

Olen miettinyt, onko kiire kadottanut kirjoittamisen ilon. On!
Olen ihminen, joka tarvitsen hiljaisuutta, tekemättömyyttä, omaa oloa ja työttömyytä saadaksen rauhassa työstää, kirjoittaa ja kuvata.
Viime viikonloppuna oli hetki, tosin sekin oli kiireinen sellainen, jolloin sain kuvata. Taltioida jotakin.
Katsotaan tuleeko niistä mitään...
Se on meidän tätä hetkeä, elämää. Tosin tämä tutkimus on hyväksi, saadaan lisää tietoa, jotta voidaan sairautta hoitaa sekä lääkitä.
Olen kiitollinen, että lapseni on voinut nyt hyvin. Suhteellisen hyvin! Ei hän valita, vaikka vatsa taitaa olla päivittäin kipeä. Hän elää kivun kanssa, on oppinut elämään. Tuo minun poikani!
Niin reipas ja kasvanut.
Ehkä Jumalalla on tarkoituksena kaikessa. Niinkuin onkin!
Niinkuin eräs ihminen kirjoitti, rukoillessaan poikamme puolesta,  jakoi ajatuksensa. Poikamme on Herran kädessä ja kaikki hänen vaikeutensa ovat tiedossa. Hän kulkee niistä läpi!

Usko on lujaa luottamusta siihen mitä ei nähdä, ojentautumista uskossa sitä kohden mitä toivotaan.

Istun tässä odotushuoneessa. Aika on jotenkin pysähtynyt. Minäkin sain hetken tauon niin aikaa ja voimavarojakin vievästä työstän! Kiitollinen tästäkin!

Nyt odotan, rukouksessa hiljaa, että Herra ohjaisi. Avaisi ovet uuteen. Siirtäisi.
Tapahtukoon Hänen tahtonsa tänään ja huomenna, tulevaisuudessa.

Niin hyvä Hän on!
Tietää paremmin kuin minä, me, mikä on hyväksi!

Siunausta sinulle, ihminen.
Siunausta ja rohkaisua.

Uskalla toivoa, uskalla haaveilla.
Jeesus näkee haaveemme, toiveemme ja me saamme pyytää!


Tanja