18.2.2013



Ripustin, katseltavaksi ja muistutukseksi. Pienet asiat, lapseni taiteilemat muistot menneiltä vuosilta. Niitä löytyy sieltä täältä, piiloista, syrjään laitetuista laatikoista.  Mietin.
Olenko itse kasvanut, tai vanhentunut, kun opin arvostamaan itsetehtyä ja rosoista pintaa. Epätäydellistä. Sellaista, joka on tehty sydämellä, lapsen taitavilla käsillä, lahjaksi vanhemmalle. Kuinka  ilo on pulpunnut lapsen sydämestä. Kuinka lahjaa on tarkoin ja harkitusti valmistettu.
Vai onko se niin,  kun itse vanhenen, huomaan, etteivät nuo ajat enää palaa koskaan takaisin. Lapseni,  hänkin muuttuu ja kasvaa isommaksi, aikuiseksi. Lapseni, hän kasvaa, mutta silti hän pysyy sydämessäni pienenä ja rakkaani, läpi elämäni. Saan iloita näistä pienistä muistoista, saan iloita tästä hetkestä, kenties saan iloita heidän aikuisuudessaan tapahtuvista uusista asioista. Haluan muistaa, että olen äiti! Toivon, että osaan  olla äiti, näille lapsilleni jokaisenä elämäni päivänä. Tukena ja turvana, kuuntelijana. Hiljaisena taustalla tukijana.
Aina sydämeni ovelle, tervetulleena!

4 kommenttia:

  1. Niinpä! Tutun kuuloisia ajatuksia! Ainoastaan sydämellä näkee hyvin..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kun vain aina osaisi kuunnella ja olla paikalla. Kun niin usein omat jutut muka menee edelle.

      Poista
  2. Kauniisti sanottu! Löysin tänne sun blogiin nyt ekaa kertaa, olipas mukava uusi tuttavuus!

    VastaaPoista