Maanantai aamu. Portaat natisee ja joku kävelee alas. Yskää ei kuulu, on rauhallista. Pihalla on pakkanen, on kylmää ja kehoitan yhtä lapsistani pukemaan toppahousut ylleen. Yskäinen on aivan hiljaa ja kiipeän katsomaan yläkertaan lasta ja löydän hänet Nintendo käsissään täysissä pukeissa peiton alta.  Talossa täysi meno päällä ja pyykkikonekin käynnissä. Harmistunut kolmas lapsi tuumaa, että nukkui pommiin. Aamupalat jää syömättä, kun starttaan kohmeisen autoni pihasta ja hiukan harmissani itsekin lähden viemään myöhästynyttä kouluun.  Maanantai aamun liikenne, joku muukin on kenties lähtenyt viime tingassa. Tai sitten kaikilla on sama suunta.  Matka on hiljainen. Tuumin sammuuko autoni matkan varrelle, jäinen kohme moottorissa. 

Paluumatka alkaa yksin hiljaisuudessa. Aurinko nousee ylemmäs taivaalle ja tuo kaunista valoa pihaan. Astun sisälle taloon ja neljäs lapsi pyytää keittämään kahvia. Vahvempaa.

Teen työtä käskettyä ja mittaan puruja pannuun. Tulee vahvaa  tai ei, sitä juodaan. Aamupalat pöydällä, margariini pehmenneenä mössönä, siivoan ja otan uuden kupillisen kahvia. 

Ovi käy taas, nyt olen yskäisen Nintendo miehen kanssa kahden. On hiljaista. Pyykkikone jauhaa 95 asteessa lakanapyykkiä ja pihalla paistaa aurinko. Meidän oma maanantai aamu. Ei taaskaan ihan tavanmukainen, tänään erilainen. Ensiviikolla ehkä toisenlainen. Ehkä tässä piilee jotakin. Oma asenteeni, kasvoissani olevat ilmeet, vaikuttavat kouluun lähtijöiden mielialaan. Ensimmäinen lähti hyvillä mielin, toppahousut jalassaan,  toivotti heippa, oven sulkiessaan. Kolmas, myöhästynyt, hiukan kaiketi harmissaan. Sai kyydin kouluun kuintenkin. Mutta odotan, kun hän palaa. Silloin siunaan ja halaan. Rakasta, omaa ja lainassa olevaa. 

Neljäs lähti halauksen kera, toivotin hyvää matkaa. Hyvillä mielin, aloitti oman päivänsä, työnsä ja toimensa.
Miksen minänkin!