Tiistai saapui. Ulkona oli satanut lisää lunta ja koko ilma oli hämyisen harmaa. Kuinka tuo ilmakin niin vaikuttaa mielialaan. Hämyinen kostea usva. Aurinko jossakin kaukana pilvien takana piilossa. Vaikka en sitä näe, uskon, että tuolla korkeuksissa se on, odottamassa pilviverhon häviämistä. 

Lähden etsimään ilon aiheita tälle päivälle, sillä mieleni kovin nopeasti alistuu ulkoisten vaikutteiden alle ja tunnemaailma kaataa ilon aiheet. Mutta vaikka tunteeni häilyvät, todellisuus silti ei. Tänäänkin sain herätä uuteen aamuun, keittää aamukahvini. Avata kaihtimet, ottaa päivän vastaan. Ihan sellaisenaan. Hanasta tuli lämmintä vettä, sitäkään ei tarvinnut hakea kaivosta, eikä keittää. Kiireisten aamu kuljetuksen jälkeen on talossa rauhallista. Vain yksi lapsi on vielä valmistautumassa kouluun lähtöön. 

Iloitsen tästä hiljaisesta rauhallisuudesta, pienestä hetkestä ja nautin aamupalani. Päivä saapuu hiljalleen. Työt sen mukana ja taas huomaan, illan saapuessa, tämäkin päivä oli hyvä, vaikkei kaikki tunteideni osalta tuntunutkaan hyvälle. Todellisuus on kuitenkin toinen. Syvällä sisimmässäni sen tiedän, uskon, iloni ei ole riippuvainen tunteistani. Tunteeni tulevat, menevät, mutta syvä rauhallinen mieli, pysyvä. Tilanteista, huolimatta. 

Ulkona oli satanut lisää lunta ja koko ilma oli hämyisen harmaa. Juon aamukahvini ja jatkan tämän päivän matkaani.