6.5.2013


Kello löi seitsemän ja kello piippasi herätystä. Silmäni olivat niin väsyneet, etten jaksanut heti nousta. Kello tikitti eteenpäin ja havahduin. Käynnistysongelmia, selkeästi tänä aamuna.
Tyhjin vatsoin starttasin auton ja lähdin koululaista kuljettamaan. Muutama muu oli jo sillävälin sulkenut kodin oven ja aloittanut koulupäivänsä.
Hyvillä mielin, pirteänä nuorimies tuli autoon lippalakki päässään, vaikka lähtömme tavan mukaan olikin taas hiukan kiireinen. Siinä lähtökiireessä  vielä jotakin haki yläkerrasta.
Autossa tuumi pieni uimamaisteri, että viimeksi ei pystynyt koulun uimatunnilla sukeltamaan altaan syvässä päässä pohjasta jotakin esinettä. Taisi ehkä jotenkin odottaa, että kenties tänään saisi yrittää uudelleen. Ehkä kuulen myöhemmin, tai sitten en. Suuria asioita pienelle ihmiselle. Kunpa osaisi aina olla mukana, ottaa osaa ja olla ymmärtäväinen, lapsen tavalla.
Kouluun lähtijä sanoi heipat, minä siunasin ja jatkoin matkaa kaksi tyhjää kauppakassia takapenkillä.
Ruokakauppa oli tyhjä, vain minä ja hedelmätiskin myyjät asettamassa tuotteita paikoilleen. Joku nuori kaiketi haki kurkkua myös leivälleen. Hiljaisuuden vallitessa pakkasin ja ajoin kotipihaan. Saldona kolme kassillista evästä perheelle, hetkeksi. Aurinko lämmitti ja siinä kasseja tyhjennellessäni keittelin aamun ensimmäiset kahvit ja aamiaista, hiljaisuuden vallitessa. Talossa vain minä ja vanhin lapsi, untenmailla.
Arkemme todella muuttunut!
Ei pieniä ihmisiä joille keittää aamupuuroa ja lämmittää maitoa pullossa. Tai vaihtaa vaippa yöllisen märän sijaan. Syöttää tai auttaa pukemaan kumisaappaat jalkaan.
Koen, että sisäinen kelloni on hiipinyt eteenpäin liian nopeasti. Onko jäänyt välistä jotakin todella tärkeää, kuin huomaamatta. Ikävöin, ehkä jotakin, jota en koskaan enää saisi takaisin. Jonkin asian luovuttamista, naiseuteni hidasta vanhenemista. Jonkin vääjäämättömästi katoavan irti päästämistä.
Sisäinen minäni. Tuo sama pieni ihminen, joka sisälläni on asunut pienistä askelistani asti, on kai kasvanut aikuiseksi, tullut vanhemmaksi, muuttunut. Ehkä löytänyt jotakin sellaista, jonka luuli kadottaneensa.
Ihmeellinen on elämä kaikessa rikkaudessaan ja repaleisuudessaan. Sen huomaan, kun tutkin sydäntäni ja katselen ympärilleni.
Ihmetellen kaikesta lahjaksi saadusta, rakkaista läheisistä, ystävistä, vanhoista ja uusista tuttavuuksista. Ihmeellinen ja rikas elämä, ei aina täynnä kaikkea haluamaani, mutta valmistettuna juuri minua varten. Vastoinkäymiseni, oppikouluni, hiovat kivet rinnallani. Minun elämäni.
Sain  tänäänkin herätä, aurinkoiseen päivään. Katsella lastani, kouluun lähtevää. Istuttaa kevätkukkasia, sormet mustassa mullassa. Keittää aamukahvit ja istahtaa. Hetkeksi, nytkin, pysähtyä miettimään.
Siksi kiitän, vaikka väsyttääkin. Ihmeellinen on elämä!

2 kommenttia:

  1. Juurikin näin! Ihanasti kirjoitit ajatuksiasi! Meillä oli tänään kipeä aamu, keskimmäisen pienen leikkaustoimenpide peruuntui flunssan takia. Olin harmissani. Mietin todella senkin asian tarkoitusta. Pitää luottaa että kaikila asioilla on oma aikansa, oma määrähetkensä..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todellakin!
      Kaikella on aikansa ja paikkansa!!
      Tulin töistä, keitin kahvit ja istuin hetken terassilla. Ja nautin
      Svinfuvudin kakkua... Minä siis!!
      Ja nyt on autokin pesty!
      Hyvää alkanutta viikkoa!

      Poista