Torstai aamu. Tänään oli vanhemmalla nuorella miehellä retki edessä. Leirikoulukassi oli pakattu ja vielä aamu varhaisella mieleeni muistui jotakin, jota piti muistaa pakata mukaan. Niitä nousin keräämään portaille odottamaan. Nuorimies oli aivan itse pakannut, sukkiakin riittävästi, vaikka ihan kahdeksi viikoksi.
Aamupalat syötyään istui portailla, Aku Ankka käsissään, hänkin. Oli aika lähteä.
Toivotin hyvää matkaa, siunasin ja lähetin matkaan.
Toinen kouluun lähtijä ei huolinut kirpparilta ostamaani hupparia ja lähtö kesti pidempään. Haki toisen ja puki päälleen, vihdoin päästiin matkaan.
Koulun pihalla kuitenkin hyvillä mielin lähti ja vähän matkan päästä vielä katsoi ja heilutti kättään. Ele kuin molemminpuolista turvallisuutta, läheisyyttä. Hyvillä mielin itse, ajelin kotiinpäin ja päätin pysähtyä ottamaan muutaman kuvan. Ainoaksi mieleiseksi jäi tuo kasteen koskettama kukka. Vaikka niin olisin halunnut tallentaa, tuota maasta nousevaa auringossa hohtavaa sumua. En onnistunut.
Kotona otin kameran mukaani ja lähdin kävelemään. Lähialue vaikutti hiljaiselta. Liekö kaikki jo lähteneet työhön ja kouluun. Aurinko paistoi ja ilmassa oli viileä kirpeys. Mutta vain yhden kuvan sain, jonka halusin säilyttää. Tuo polku, keskellä suuren talomeren. Pieni kaistale jotakin vanhaa, jonkun kauan sitten omistamaa kaunista puutarhaa. Kun katseli vain eteenpäin, saattoi kuvitella astelevansa jossakin muualla. Kaukana kenties, rauhallisessa paikassa, aivan luonnon helmassa.
Aamuhetki kävellen.
Kuvia etsien.
Ajoin auton sivuun, sammutin mottorin.
Yritin tallettaa sumua aamuisella pellolla.
Rakennustyömaan laidalla.
Sain vain tuon kasteen koskettaman kesän viimeisen.
Niin ja tuo polku.
Lähellä kodin, keskellä suurten talojen.
kuin jostakin kaukaa.
Sen kuvasin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti