small things

Keskiviikon ajatuksia.

Niska jäykkänä, huonosti nukuttu yö takana. Särkylääkkeet pakattuna kassiin.

Yöllä saapuneet mainokset lajilteltuna eteisen lattialla, kaverina oli kuppi aamukahvia. Tuttua keskiviikon arkea. 

Hiljaista, kun talossa on vain minä ja yksi lapsista. Kuuset huojuvat tuulessa hiljaa kattojen yllä. Aurinko pilkottaa pilven raosta ja ilma on kuulas. Katselen kuinka kirkas valo katoaa pilven taakse, pian taas uudelleen tullakseen esiin. Valoisa päivä harmaiden sateisten päivien lomaan. Hyvä niin! Ihana, että niin!

Ruoka on  valmiina keittiössä, vaikka kello ei ole edes yhtätoista. Olen äiti. Yritän kantaa huolta lapsesta joka jää kotiin kipuisen kurkkunsa kanssa. Niin ja helpottaahan se minuakin, kun työpäivä päättyy. Ei ole huolta, mitä ruuaksi taas valmistaisin. Niin, eilenhän syötiin jauhelihakastiketta ja sitä ennen vain muutamaa päivää aikaisemmin sitä makaronilaatikkoa. Tuttua ja turvallista, jauhelihaa!

Alkaa olla ideat lopussaan ja innostus tiessään. Lehtien kauniit kuvat eivät saa innostusta syttymään. Kuvat maistuvat kauniilta, mutta todellisuus on joskus toista.  Mutta meillä on ruokaa, tavallista ja arkista! Ei pelkkää kauravelliä tai riisiä.
Ei itsestään selvyyttä tämäkään!

Osaisinpa joskus itsekin arvostaa, sitä tavallista jauhelihakastiketta ja makaronilaatikkoa. Jollakin toisella on tänäänkin edessään peltinen lautanen ja hiukan riisiä. 

Ruoka on jo valmiina, on riisiä, mutta ei tarjoiltuna peltiseltä lautaselta. On kastiketta, mutta ei jauhelihaa! 

Kiitollista mieltä, sitä tarvitsen taas tänäänkin!