Talvi lähestyy. Ilma oli kirpakka aamulla astuessani ulos viemään nuorta miestä kouluun. Pipo päässä ja se kutittava kevytuntuvatakki päällä kipusi autosta ulos, kun toivotin siunattua päivää. Nuorimies lähti kävelemään koululle päin ja taas tapansa mukaan kääntyi heiluttamaan kättään. Olen oppinut, äitinä, jään hetkeksi odottamaan tuota lasta, joka kääntyy ja heilauttaa vielä kättään hyvästiksi. Onko tuo ele minua varten, vai häntä varten. Turvallisuutta, sellaista tunnetta, että välitetään. Pieni ele, joka antaa paljon.
Painoin kaasua ja ajoin paikalliseen tuttuun markettiin aamuostoksille. Pikaisesti pakolliset, niin ne maidot, ja taas kertaa monta litraa.  Kädet kohmeessa ulkona olleesta kylmyydestä maksoin ostokset ja pakkasin auton.
Tutut tavat, aamutoimet taas tänäkin tiistaiaamuna tehtynä. Ei suuria poikkeamia alkoi tämäkin päivä.
Pyykkikone rullaa yläkerrassa ja kuivausrumpu kuivaa pyykkiä. Lakanat kuivamassa tuttuun tapaan kaiteella ja minä, tuttuun tapaan koneella.
On hiljaista. Keittelen uudet aamukahvit ja nautin aamun rauhasta. Tästä on hyvä jatkaa, tätä uutta tiistaipäivää!