15.11.2013


Istahdan hetkeksi omaan hiljaisuuteeni koneen äärelle.  Väsymys saapui päivän touhujen jälkeen. Saunan lempeästä lämmöstä siirtyi silmiin saapuva uni. Tiskikone hurisee keittiössä ja
olohuoneesta kuuluu tasaista puheen sorinaa. Iltapalat on syöty ja teet juotu.  Koko pieni, suuri perheemme on koolla, vanhin ja nuori vävymme, tässä iltahetkessä kanssamme. Kuinka ihmeellistä onkaan elämä. Ei osannut nuori äiti silloin kuvitella, kun pientä ihmettään työnteli vaunuilla pitkin Lahden kaupungin katuja, että vielä tulisi tämä päivä.
Päivä jolloin pieni ihme olisi iso ihme ja isolla ihmeellä olisi  oma nuori, iso ihme!

Ihmetystä, haikeutta, kiitollisuutta, jännitystä ja monia ajatuksia. Niitä on ollut seuranani tämä viime kesän aika ja hiljaa saapunut syksy. Mennyt aika.
Monesti olen vain kiittänyt ja ihmetellyt. Meitä on muistettu, meitä on kannettu! Jokainen ajatus ja huokaus jotka  joskus on lähetetty, ovat menneet perille. Vastaanotettu. Ja vastaus on saapunut, ei ehkä juuri silloin, kun sitä olisi ihmisyydessään kaivannut eniten. Mutta oikealla hetkellä, Ja kenties vielä moni vastaus on odottamassa, omaa aikaansa.
Siinä kaiken odotuksen ja monien huokausten keskellä, on itse saanut kasvaa. Ehkä oppia jotakin ja luovuttaa, luottaa, että minuakin kannetaan.

Elämäni matkaa katselen taaksepäin. Näen paljon sellaista, mitä olisin tahtonut menevän toisin. Näen paljon sellaista, josta en ole muistanut kiittää. Tyytyväisyyttä, suurta tyytymättömyyttä, ymmärtämättömyyttä. Ihmisyyttä ja rikkinäisyyttä. Se kaikki on ollut elämää, elettyä elämää. Tulevaakin. Mutta
olen saanut katsella kuinka silmissäni moni asia on avautunut, silmiäni saanut vesi huuhdella. Tuntea, kuinka taakka, joka on painanut, on vain saanut jättää taaksensa. Eivät lapset taakkoja jaksa kantaa, aikuisenakaan.
Ja vaikka vielä moni asia on edelleen kaukana saavuttamattomissa, kaukana ymmärryksestäni. Uskon ja luotan, että kuljen vain yhden päivän matkan kerrallaan. Ja kaikki murheeni, kaikki iloni, ymmärtämättömyyteni ovat vain osa tätä ihmiselämääni. Ehkä kaikkiin en saa vastausta, mutta toivoni on aina mukanani.

Pysähdyn ja mietin päivän saldoa. On menty ja tultu, on tultu ja menty. Autoon on tullut eräskin kilometri, ei satoja, mutta kymmeniä, kun on siirrytty paikasta toiseen. Onko kaikki ollut pakollista, ei, mutta omia valintojani. Nuo monet valintani ovat täyttäneet päivän, muokanneet tärkeysjärjestystä. Tärkeimmästä on tullut vähemmän tärkeää.
Niin tapahtui tänään. Sen ymmärsin. Ja niin monesti jo aikaisemminkin.

Mutta kaikessa tässä touhussa, kiiressä, väsymyksessä, arjen elämässä, kuulen lasteni äänet, tasaisen tiskikoneen hurinan ja tutut äänet iltatoimien. On aika käydä lepäämään.
Sydämelläni rauha ja silmissä hiljaa hiipivä väsymys. Kiitän kaikesta siitä mitä olen saanut tänään vastaanottaa. Kiitän, mitä olen saanut tällä viikolla oppia. Ja jään odottamaan. Kärsivällisyyttäni kasvatetaan.


4 kommenttia:

  1. Asioiden katseleminen taakse päin on josks hämmentävää. Miten erilaisia reittejä onkaan tullut kuljettua ja tässä ollaan. Mieli on kiitollinen kuitenkin kaikesta.

    Iltahetkessä uni painaa, väsyttää. Mutta aina on hyvä mieli päivästä. On sitten saanut tehtyä tai on jäänyt tekemättä. Armollisuutta itselle.

    Uuden päivän alkaessa, auringon paistaessa mietin, että mitä kaikkea tänään tapahtuukaan. Vähän jännittää. Mennään yökylään. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Taito katsoa itseä armolla ja rakkaudella.
      Ei tuomiolla ja kovilla sanoilla.
      Iloa yökylään mukaan!!

      Poista
  2. Kiitos sinulle, tästä ihanasta tekstistä♥♥ Muuta en osaa sanoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sanoistasi!
      Monesti mietin, kuinka avoimesti asioita avaisin, kertoisin.
      Tunteistani ja kokemuksista. Ajatuksista.
      Mutta mitä milloinkin, sitä jaan. Ehkä jokaiselle joka tänne eksyy, on aina jotakin.
      Se olisi toiveeni.

      Poista