Maanantai aamu ja ikkunasta katsoessani huomaan, että yön aikana on tullut hentoa valkoista  tien pintaan ja nurmikkoa koristamaan. Viikonlopun jäljiltä olo on pysähtynyt, haikeakin. Väsymys tuntuu silmissä ja  koko olemuksessa.

Saimme viettää lauantai päivän sukulaisten sekä ystävien kanssa. Talo oli ääriään myöten täynnä väkeä. Lauloimme, söimme, juttelimme, muistelimme menneitä vuosia. Ihmeellinen on elämä! Kuinka paljon on mahtunutkaan tähän astiseen elämään tapahtuneita asioita, mukaan tulleita ihmisiä ja uusia kokemuksia. 

Kun katselen elämää taaksepäin, ihmettelen kaikkea, kuinka paljon olen saaneet kokea, kuinka paljon olen saanut nähdä. Ja lisäksi kuinka suuri merkitys on ollut niillä ihmisillä, jotka ovat tulleet matkalle mukaan, kuin amerikkalaisesta tienristeyksestä rinnalle yhtämatkaa jatkamaan eteenpäin. Ystäviä jotka ovat tulleet rinnalle kulkemaan vaikeana aikana, ystäviä joiden kanssa on saanut jakaa ilon aiheita.

Elämä on ollut rikasta, täynnä kiitoksen aiheita. Mutkia, joita ei ole itse voinut suoristaa, vain kulkea ja uskoa, että mutkissa on ollut oma tarkoituksensa. 

Tänään olo on hiljainen, pysähtynyt, väsynyt ja haikea. Kiitollisuus on kenties kaiken tuon väsymyksen alla. Kun ihminen odottaa jotakin ja kun tuo jokin on ohi, aika pysähtyy hetkeksi. Kunnes seuraava odotuksen aalto hiljaa koskettaa. 

Tulee mieleeni aamuinen koulumatka nuorenmiehen kanssa. Tien varrella matkalla kouluun jouluiset valot koristvat lyhtypylväitä. Valojen ääriviivat piirtävät pimeyteen sydämen, ristin ja ristiankkurin. Nuorimies kysyy uudelleen, jo toiseen kertaan minulta, mitä tarkoittaa tuo ankkuri. Tuumin itsekseni ja selitän mitä ajatuksiini tulee jotenkin näin. Se on kuin ankkuri jonka heitämme Kristus kalliolle, siinä on toivomme ja olemme turvassa. Nuorimies tuumaa, ai niin ja tyytyy vastaukseeni.

Toivoni on aina mukanani, vaikken sitä näe. Vaikka rakkauteni on niin vajavaista, välillä sitä saa kuin kaivaa lapiolla sydämestään. Uskoa on ja sekin on kuin pieni jyvä, joka katoaa kaiken turhan sekaan.
Mutta suurin rakkaus kulkee rinnallani, lataa sydämeen toivoa ja uskoa, opettaa.

Tänäänkin, maanantaina uuden viikon alussa, voin ankkuroitua toivolla ja uskolla. Vaikka en tunne, vaikka en näe, rakkaus kantaa. Niin kuin eilenkin!