Tuuli on puhaltanut, syksy on saapunut,

luminen vaippa on maan jo peittänyt. 

Alle lumen jää kesän menneet, 
kuivaneet kukat ja lehdet pudonneet. 

Kesän kauniit hetket ovat muistoiksi jääneet, 

kaikki ne sydämiimme tallentuneet.  

Suuret ilon aiheet, kiitoksen kyyneleet. 

Lapsemme, pienet, suuret, ihmeemme, 

ovat isommiksi jokainen muuttuneet. 

Sytytämme kynttilöitä syksyn pimeään 
ja koristamme kotiamme joulua vastaanottamaan.

Nyt aivan hiljaa, pyytämättä koristusta kimalletta, saapuu Hän. 

Uudelleen ja uudelleen. 

Tuo keskellemme muiston kaukaa takaa vuosien, tuhansien. 

Sytyttää hän valon palamaan, arjen runtelemaan sydämeen. 

Tuo lapsi, joulun lahja, suurin. 

Istuu itse keskellämme, hiljaa katsellen ja kuunnellen.

Huomaammeko, näemmekö alta arjen ja kaiken ylimääräisen,

kenties murheiden syvien. 

Mitä Hän tahtoo sanoa ja sydämiemme tauluihin kirjoittaa.

Tuo viestin rakkauden, Isän lupauksen. 

Johdattaa Hän meitä, aina uudellen ja uudelleen. 

Näyttää tien, taluttaa, eteenpäin, 
ylöspäin katseemme kohottaa.

Hän on tie totuuden, 
hän on poika Isämme taivaisen. 

Tähti, hohtava, kirkas ja loistava. 

Hän itse, syksyn pimeyden ja arjenkin keskellä. 

Tuo valoa ja loistetta. 

Merkiksi meille, pienille ihmisille, arjessa kulkeville.

Pian syttyy valot tuhannet, taivaan kaareen palamaan. 

Ja enkeljoukko Jumalan, laulaa lauluaan. 

Hän on poika Jumalan, syntynyt keskelle maailmaan. 

Kulkaa ja iloitkaa, taivaassa riemuitaan! 

Ilon juhlaa Suuren Kuninkaan.