white dust.

Illan, yön hämärtyessä maahan saapui valkoinen lumipeite. Vaikka vain vähän, ympäristö oli hetkessä muuttunut toisenlaiseksi. Ilmakin oli kylmennyt plusasteista miinuksen puolelle ja kirpeys oli ilmassa, kun lähdin ottamaan muutaman kuvan lähiympäristöstä, suurten talojen kupeesta. 

Ihailin valoa ja innostuin kuvaamaan sisälläkin auringon pilkistäessä jostakin kaukaa pilvien takaa, pieneksi hetkeksi.

Valoa, sitä todella ihminen kaipaa. Viimeiset kuukaudet ovat olleet harmaita, pimeitä ja vain muutamia päiviä olemme saaneet nauttia valoisista hetkistä.
Odotan silti kevättä. Odotan luonnon heräämistä ja lumen sulamista pois, todellakin, ihan pidemmäksi aikaa, eikä vain viikoksi tai kahdeksi.  Odotan kukkasipulien nousemista märästä mullasta, odotan... Odotan auringopaistetta ja aamukahvia terassilla, kesäkukkia ja lintujen laulua, kärpäsiä jotka surisevat ikkunalaudalla osaamattaan tietään ulos. 

Nyt illan saapuessa ja hämärtyessä ulkona on edelleen valkoinen lumipeite. Auringon valoa ei enää näy, pihalla valaisee vain katulamput, jotka tuovat kelmeää valoa. 

Hiljainen huokaus ihmisen.

Huuto sydämen odottavan.

Vastausta etsien.

Istuu hän.

Apua tarvitsee, läheisen ihmisen.

Toisen samankaltaisen.

Ei ymmärrä ihminen, 

elämän matkaa ehkä toisen samankaltaisen.

Miettii, ihmettelee, tarkoitusta kaiken sen.

Miksi toisella niin monia tuskia, 

miksi niin suuria taakkoja.

Helpotusta huokaan.

Tuskaan toisen ihmisen.

En voi itse,

En muuttaa, en parantaa.

Vain luottaa. On suurempi joka auttaa. 

Varmasti kuulee ja vastauksen antaa.

Omalla ajallaan.

Huokaus toisen ihmisen. 

Huuto sydämen, rukous hiljainen.

Jätän toivon sirun itämään.

Uskon, se kasvaa.