14.2.2014

Onnistumisen iloa.


Nuorta intoa!

Muistan kuinka itse nuorena tyttönä aloitin sähköpianotunnit, mutta innostus lopahti ja piano sai  jäädä pölyyntymään kaappiin. Uusi harrastus, partio tuli hetkeksi kuvaan mukaan, mutta into siihenkin loppui. En ollut ulkoilma leireillä viihtyvää sorttia, silloinkaan!
Vuodet vierivät ja yläasteella oli tarjolla koulun puolesta käsityökerho sekä kuvaamataito. Kerho jonne sai mennä vapaaehtoisesti, ilman ilmoittautumiskaavakkeita aina kun halusi. Ei ollut minkäälaista velvoitetta, ei pakkoa ja minä viihdyin!
Koulun ompeluluokan takahuoneessa oli paljon kankaita ja vaikka ne eivät olleet mitä kauneimpia kankaita, ne olivat nuorelle tytölle uusi mahdollisuus ja niistä sai ommella mitä mieleen tuli. Sai vapauden yrittää, kokeilla taitojaan.
Kuvaamataidon opettaja oli tuolloin noin nelissäkymmenissään oleva mies, joka ajoi uudella mustalla autolla. Taiteilija ainesta varmasti kun oli tarkka löytämään usein maalausprojektistani korjattavaa ja parannettavaa. Taisi tietämättään opettaa kärsivällisyyttä siinäkin! Ja hänen luokassaan soi musiikki...

Vuodet vierivät eteenpäin ja jäi yläasteet ja oppilaitokset, tuli perhe. Ompeluharrastus jatkui ja pienessä yksiössä vaaleanvihreä painava Husqvarana surisi yömyöhään. Pieni pieni tyttäremme sai päällensä usein äidin ompelemia vaatteita ja petilakanoita. Muistan, kuinka erään kevään ylioppilasystävätkin saivat jokainen kaksi tilkkutyynyä lahjaksi, kun nuoren perheen budjetti ei kestänyt kalliita kakkulapioita tai lusikoita. 

Pidin, todella pidin ompelusta ja oman käden jäljestä. Aina eivät  kaikki tuotokset onnistuneet, mutta se ei latistanut yrittämistä. 
Iloa, suurta iloa tuotti oma käden jälki ja vieläkin kaikkien näiden vuosien jälkeen voin ajatella, että koko harrastus ja into lähti siitä, että edesmennyt rakas tätini, antoi oman ompelukoneensa käyttööni varhaisella iällä. Ei kielletty yrittämästä, kokeilemasta,  vaan aina oli kaapissa kangasta ja koskaan ei kangas loppunut kesken! Pieniä tekoja, mutta suuria asioita!
Tänäpäivänä tilanne on melkein sama, ompelukone hurisee silloin tällöin, hetken ideasta ja kangasta on aina vähän kaapissa. Myös pienen pienestä kipinästä lähti pianon soittaminen liikkeelle ja tuon kipinän kuuli joku hyvin lähellä. Nyt olohuoneessa seisoo ikäiseni piano ja hitaasti, hitaasti edeten, soitan  tuttuja sävelmiä. Ei pakolla, ei vaatimuksella, mutta ehkä hiljaa kuulostelemalla, opin uuttakin. Pienikin opittu asia ja oivallus on aarteen arvoinen!

Nuorimies istahtaa sohvalle ikioma uusi ukulele käsissään ja asettaa ruttuisen paperin pöydälle. Musiikin opettajan virittämä soitin alkaa soida...
Siitä se alkaa, pienestä pisarasta, onnistumisen ilosta poikani!

4 kommenttia: