Maanantai.

Niin se vain on, että on otettava itseään niskasta kiinni, tuntuu miltä tuntuu. Kyllähän sitä saa jäädä murehtimaan ja elämäänsä surkuttelemaan, jos vain sille tielle lähtee. On aika surulla, on aika ilolla. Niin sitä iso kirjakin sanoo.

Ihmisen elämä ei aina ole helppoa. Joskus ei itse edes huomaa sitä oman sumuverhonsa lävise, ettei ole ainoa maailmassa. On muitakin ihmisiä, joilla on huolia, sairauksia, vaikeuksia ja tarvitsevat kuulijaa, auttajaa. Minä itsekäs ihminen, omaan napaan tuijottaja!

Onneksi aurinko paistoi, oli kirkasta niin, että silmiä häikäisi. Ajelin töihin ja ohittaessani erään bussipysäkin, näin vanhan naisihmisen siellä makaavan, nojaavan päätään kassiinsa. Ajelin eteenpäin, mutta tuo nainen jäi vaivaamaan mieltä. Entäs jos se oli sairas, entäs jos oli jokin kohtaus. Kello tikitti ja töissäkin piti olla ajoissa. Käännyin takaisinpäin ja ajoin bussipysäkille, hätävilkut päälle ja soitto töihin, olisin hiukan myöhässä...

Tuo mamma veti päiväuniaan tyynen rauhallisena siinä kun saavuin paikalle. Tuoksahti voimakkaasti ja kädet olivat saaneet ruhjeita, hiukset hassotti ja oli mutenkin surullisen näköinen ilmestys.  Oli tuo mamma nauttinut muutakin kuin viinimarjamehua aamulla.

Kyselin ja vastaukseksi sain jotain epäselvää selitystä. En voinut ikäihmistä jättää, vaan soitin hätäkeskukseen. Mamma heräili, nousi istumaa ja haistatti mulle pitkät. Siinä sitten katseli paljaita sääriäni ja tuumasi yksitotisesti, että on sulla paksut jalat.

Niin, tuumin itsekseni, sen taidan toki tietää itsekin, mutta kiitin häntä hiukan ironisesti. Selitin hänelle, että soitin apua ja se oli pian tulossa. Tuntui olevan kovin hätäinen ja kiroili ja tuumi, että lähtee meneen...

Siitä lähtemisestä ei tullut sitten mitään, kun vaakataso asento oli kovin vetävän tuntuinen ja taisi hiukan päässäkin tuntua huojuvaiselta.

Selitin vielä kuin aikaa voittaakseni, että apua oli tulossa, että rouva nyt vain odottaisi.  Siinä samassa mamma nousi istumaan ja hetken miettittyään, pyysi anteeksi minulta.  Ihmettelin! Tuumin ääneen, että en ole vihainen hänelle ja toivotin siunausta. Hänkin toivotti minulle!

Pian kauempaa käveli kaksi naista, heillä muovipussit käsissään ja huutelivat mulle, että tuntevat kyseisen mamman. Asui kuulema samassa talossa. Ja poliisiautokin näkyi tulevan.  Siirsin vastuun poliisille ja starttasin auton pysäkiltä. Se mamma jäi sinne sinipukuisten kanssa...

Omatuntoni ei ollut antanut lupaa jättää mammaa makaamaan pysäkille, vaikka kuinka humalassa olikin. Surullinen näky, elämänsä ehtoopuolella oleva ihminen. Ihan samanlainen ihminen kuin minäkin, ei sen arvokkaampi tai ei sen arvottomampi kuin minäkään.

Siinä hän istui ja pyysi anteeksi, tuo ihminen. Ihminen jolla oli tunteet, jota oli varmasti loukattu joskus. Kenties surua oli paljon sydämessä, joka ei ollut saanut tulla ulos. Kukaan ei ollut kuunnellut, kenelläkään ei  ollut aikaa.

En tiedä.

Vaikka minusta ei ollut apua, en osannut tehdä mitään sen suurempaa kuin soittaa hätänumeroon. Mutta ehkä tällä pienellä asialla oli sittenkin jotakin tekemistä oman sisäisen maailmani kanssa. Minäkin olen vain ihminen, omalla tavallani rikkonainen ja kipeä, epätäydellinen. Kiitän tästäkin kokemuksesta, se saa monet asiat näyttämään omassa elämässä valoisilta.

Toivoa on aina, niin kauan kuin on elämää. Vaikka vain pienen sinapin siemenen verran uskoa, se riittää.