Remembering.

Taas on yksi viikko takana, kesä kauempana ja joulu lähempänä. Sekin saapuu aivan kuin äkkiarvaamatta, joulu nimittäin. Mutta onneksi sitä ennen on syysloma ja hiukan vapaata, minulla ja koululaisilla.

Eilen, lauantaina päätin lähteä Lahteen, omaan vanhaan kotikaupunkiini ja äitini luokse vieraisille. Junalla oli helppo matkustaa ja siinä vierustovereiden läsnäollessa kudoin kaulaliinaa matkan ajan. Junan saapuessa Lahteen olin ajatellut, että käväsen jossakin kirpputorilla ja sitten menen äitini luokse päiväkahville. Mutta suunnitelma muuttui kuitenkin. Jotenkin mieleni teki kävellä katselemaan vanhoja kodin kulmia, leikkipaikkoja.
Päätin kävellä Kaupungin talolle päin ja puistossa siinä sitten katselin ja ihmettelin kuinka pieneltä tuo puisto itseasissa näytti, näin aikuisen näkökulmasta. Silloin kuusi-seitsemän vuotiaana moni asia näytti paljon suuremmalta.
Piipahdin myös porttikongissa katsomassa, missä oli äitini työmaakopin ovi, tuo kauniin vihreä raskas ovi. Tosin silloin se oli toisen värinen. Nimittäin Kaupungin talossa oli tulipalo noina vuosina ja koko talo  joutui remontin alle. 

Kun Kaupungintaloa tyhjennettiin tulipalon jälkeen sisäpihalle isolle roskalavalle, oli se pienen tytön aarreaitta. Sieltä löytyi värillisiä kortistokartonkeja, koulupöytäkin tuotiin meille kotiin. Se oli jännään aarteen etsintää.

Mutta tuo työmaakoppi oli paikka jossa piipahdin aina äitiä katsomassa, jossa äiti istahti työpäivän lomaan syömään ja juomaan. Missä hän kutoi minulle elämäni ensimmäiset Barbien paidat ja hatut. Missä oli lämmin talvipakkasella. Missä oli turvallista.

Jatkoin matkaani ja pysähdyin toisessakin puistossa istahtamassa ja vain katselmassa, muistelemassa niitä aikoja jolloin olin ollut pieni tyttönen. Hiukan tuntui mielessä haikealle. 

Lähdin kävelemään kohti Harjukatua ja siinä matkanvarrella oli tuo syvennys jossa oli ollut puhelinkioski seinässä kiinni, josta äiti oli käynyt soittamassa lääkärille tai kodinhoitajalle, kun olin ollut kipeä. Kotona kun meillä ei ollut vielä silloin puhelinta.

Saavuttuani tuon vanhan kotitaloni pääovelle, nenä lasissa katselin sisälle käytävään. Ja siinä se oli se ovi, vanhalla väännettävällä soittokellolla. Se koti jossa eräs vanha mamma oli asunut ja missä kävin pissalla, kun en malttanut kävellä portaita kotiin asti ja mistä se mamma ei aina tykännyt.  Ja siinä se oli se ovi jota niin monet kerrat olin pienenä tyttönä aukaissut ja kavunnut rappuset kolmanteen kerrokseen kotiin. Nuo valtavan leveät kiviset portaat. 

Ja siinä oli se oven kahva johon olin talvipakkasella laittanut kieleni kiinni ensimmäistä kertaa ja kokeillut jääkö se kiinni. Niin ja olihan se jäänyt, muistan sen vieläkin!
Talon nurkan takana olikin yllätys. Tuo vanha koulunpiha, missä silloin oli ollut kiipeilytelineet ja keinut, oli kadonnut.  Tilalle oli kasvanut kaksi isoa valkoista uutta taloa. 

Siinä erään vieraan naisihmisenkin kanssa vaihdoin muutaman sanan ja hän kertoi niistä korkeista puista, joita oli kaadettu noiden uusien korkeiden valkoisten talojen tieltä.
Ja pihalla, tuon vanhan kodin pihalla oli vielä ehkä se hiekkalaatikkokin, jossa minä ja kaveri leikittiin kotia silloin kauan sitten.

Niin vuodet vierivät. Tuosta ajasta on kulunut yli kolmekymmentä vuotta ja silti tuntuu kuin se olisi vasta juuri ollut.

Lyhyt on ihmisen elämä, todella!

Kiitollisin mielin kävelin tuon pienen päiväkävelyni loppuun, kävin Sinuhessa syömässä uuniperunan ja jatkoin matkaani äitini luokse päiväkahville. Aurinko paistoi, oli ollut hyvä päivä vain kävellä ja muistella, katsella!