-----

On aikaa kulunut, matkaa taittunut.

Olen odottanut, hiljaa miettinyt.

Ei mennyt kaikki niin kuin kuvittelin,

ei tapahtunut ihmettä sellaista,

jotakin haaveen kaltaista.

Sydän pyytää luottamaan ja uskomaan.

Haaveet, toiveet kantaa.
Ehkä nähdä vielä saan.
Ehkä kättäsi puristaa...

On vain aikaa kulunut. Minä ehkä hiukan

jotakin itsestäni oppinut ja ymmärtänyt.

Hiljaisuudessa kun olen ollut.

Yksinäisyydessä harhaillut.

Kuunnellut sydäntä, omaa sisintäni.

Toiselle jakanut ja paljon vastaanottanut.

Täytyy ihmisen taivaltaa, joskus matkaa

aivan yksin omassa sisimmässään.

Tutkia ajatuksia, luovuttaa taakkoja.

Vastaanottaa lepoa, rakkautta.

Ilman vastinetta!

Ei voi ihminen oppia luottamaan yksin ei.

Tarvitsee siihen auttajaa paljon suurempaa.

Kipeä, hyljätty ihmislapsi.

Tarvitsee todellista rakastajaa.

Kuinka suuria arpia saakaan aikaan. 

Aikuiset ihmiset ajattelemattomuudellaan.

Lapsi on pieni ja luottavainen, ei ymmärrä 

mieltä aikuisen ihmisen.

Ei tekoja, ei sanoja, ei kipeitä asioita.

Arvet jää, kipu ajallaan häviää.

Anteeksianto sen vaikuttaa ja rakkaus laastari

arpia hoitaa.

Ja vastaanottaa saa jokainen ihminen, tuon 

suuren suuren rakkauden.

Avaamalla vain sydämen, pienen pienen ihmisen.

Ei tarvita viisautta, ei tarvita ajanvarausta.

Vain hiljainen huokaus, hiljainen kuin kuiskaus.

Se riittää.

-----