11.6.2018




Olen tässä.
On kulunut kuukausia, viikkoja, päiviä,
tunteja ja minuutteja.
Sekuntteja ja sen sadasosia.

Olen tässä, omalla paikallani.
Saanut hetken levähtää, suremisestä.
Tukahduttavasta tunteesta.

Ja taas jälleen huomannut,
kuinka surun vuorovesi vyöryy ylitseni, 
kuin maailman korkein aallokko.

Ja iskee minut maahan.
Kasvot kohti raapivaa hiekkaa.
Kääntyen ja jälleen palaten.

Kukaan ihminen ei näe näkymättömiä arpia kasvoillani.
Ei sydämeni hiljaista vaikerrusta. 
Vain minä ja Sinä näet.

Mutta.
Tulee päivä, kun vuorovesi jälleen saapuu.
Surun aallokko.
Se kastelee vain varpaani ja
huuhtoutuu takaisin kauas, pois.

Se teki tehtävänsä,
Niinkuin pitikin.
Niin sanovat viisaat.

Luotan siihen.







2 kommenttia:

  1. Vaikka suuremman surn keskellä tuntuu, ettei yli pääse millään, kyllä siitä pääsee, kun antaa surulle aikansa♥
    Meri♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin. Rukouksen, Jumalan avulla ja läheisten tuen avulla. Yksin en pysty.

      Poista