Pakkanen paukkui ulkona, kotona vielä lapsi, nuori jo jonka kurkkua koski. Mieleeni nousi taas ristiriitaisia ajatuksia aamun touhujen keskellä.
Olenko lepsu äiti, kun en pakota lastani kouluun puolikuntoisena? Vai oppivatko he vastuullisuutta, jos jäävät kotiin sairastaman kurkkutautia, eivätkä yritä olla vahvoja?
Näitä mietin, minä jonka selkärepussa painaa päivän saldo ja liian vähän muka tehtynä ja silti ne pyykit vielä odottavat pyykkikoneessa märkänä kello 24.00 ripustajaa...kun ei niitä voi koneeseen yöksi jättää. Ja kun pitäisi muistaa ostaa kaurahiutaleita kaupasta ja lista jatkuu... Vaadinko lapselta samaa kuin itseltäni? Täytänkö lapsen elämän velvoitteilla, vai tuonko siihen mahdollisuuden oppia itse punnitsemaan oikea ja väärä.
---
Joskus on vaikea pukea sanoiksi omia ajatuksiaan toisille ihmsille. Tai voisi toivoa, että voisi pukea juuri sen sydämen asian sanoiksi, että tulisi ymmärretyksi, kohdatuksi sydämen tasolla. Tunteiden tasolla. Mutta Sydämen tutkija kuitenkin tietää parhaiten, mitä ihmisen sydämellä on. Murheeni, iloni, voimattomuuteni, pelkoni.
Tänään istuin taas tuttua ihmistä vastapäätä, jaoin asioita ja minua kuunneltiin. Tuli tunne, että vuori joka oli painanut sydämen kohdalla, tai jossakin mielen syvyyksissä, pieneni. Väheni tai katosi pois kokonaan. Olin odottanut rauhallisin mielin, vaikka pelko olikin tehnyt tyotä mielessäni. Niin, tuo toinen ihminen, nainen, kuunteli ja kasvoista, hän ymmärsi.
Vierähti hetki ja vuori tuntui kuin hävinneen kokonaan. Arjen asia, mutta tunnemaalmojen värityksessä kasvanut suureksi. Osa elämää, minun osani, tunteiden meressä.Kuinka tärkeä onkaan kuuntelijan osa. Kuinka tärkeää olla paikalla, läsnä, ei vain istumalla ja katsomalla, kasvoista kasvoihin, mutta kuuntelemalla, olemalla todellisesti läsnä. Sydäntään purkava tunnistaa, minua kuullellaan, olen tärkeä!
Liian monesti me menemme, kuljemme ihmisten ohitse, emmekä kuuntele. Minä ja ensimmäisenä! Ei ole aikaa eikä jaksamista, eikä aina halujakaan. Mutta entäs jos se olisi ollutkin todella tärkeää. Pieni asia arjen elämässä, tuolle toiselle ihmiselle, pienelle tai suurelle.
Ja olemmeko huomanneet, kuinka toisen ihmisen kuuntelemisesta voi saada itsekin paljon. Oppia jotakin, ymmärtää jotakin, vaikka vain kuuntelemalla. Siinä oppiläksy, itselleni!
Oma astiani on kovin usein tyhjä, kuin puutostilassa. Ajatukset karkaavat milloin minnekin ja pohdin ja mietin. Ja vastaukset viipyvät mieleni kysymyksiin liian kauan, enkä malttaisi odottaa.
Vaikka koko elämä on odottamista, pieniä askelia eteenpäin, asia kerrallaan.
Niinkuin luonto, joka odottaa, odottaa tovin, omaa aikaansa talven säässä kevään tuloa. Ja kun aika koittaa saa se herätä uudelleen kauniseen loistoonsa.
Onhan meilläkin lupa odottaa. Lupa haaveilla. Lupa pyytää ja anoa myös odotuksen nopeutumista. Aikansa on kaikella auringon alla...
Ei oo yhtään lepsua pitää lapsi kotona puolikuntoisena! Ihanat muistot just niistä päivistä kun ei viittiny kouluun mennä mutta oli tarpeeks virkee tekemään kotona jotain kivaa. Kannattaa parantua rauhassa, sen ku kaikki ymmärtäis. Sitähän se vahvuus on, kun uskaltaa olla välillä heikko!
VastaaPoistaNiin. SItä toivon, että lapsi muistaa vanhempana, että äiti antoi luvan olla kotona. Ja kenties hän itse saadessaan lapsia, ei ole niissä asioissa niin vaativa, vaan on sydän paikallaan!
VastaaPoista*MInä olen heikoissa väkevä*.