Olohuoneen nurkassa on kassivuori röykkiö. Pussia ja pussukkaa monessa värissä.  Matka alkaa tänään, kohti pohjoista Suomea, käsivarteen asti. Nyt vain asennoitumista automatkailuun!

Keittelin itselleni aamukahvit ja samalla hiukan maalailin vanhoja pärekoreja. Kirjoittelin...

Olen monesti miettinyt, että pitäisi maalata seinää sieltä ja täältä, mutta kuinka ollakaan, aina se jää. Hiukan arasti maalailen vain jotakin pientä ja annan isojen pintojen olla. Mutta eihän sitä koskaan tiedä!

Tarinaa metsän siimeksestä.

Jossakin metsän siimeksessä, piilossa isojen korkeiden puiden takana kyyhötti pieni mökki. Se oli parhaat päivänsä jo elänyt, mutta siellä se vielä oli pystyssä ja ovessa vain puinen salpa. Aina, kun joku eksyi niin kauas, saattoi astua sisälle istahtamaan vanhaan tuoliin ja ihmettelemään.
Tulisijakin on aikojen kuluessa hiukan murentunut, mutta kuitenkin siihen pystyi laittamaan pienet tulet, että mökki lämpeni ja sai keittää porokahvit. Vastakkaisella seinällä ovea oli pieni ikkuna. Sen ikkunalasi oli alanurkasta haljennut kahtia ja siihen oli joku kulkija laittanut teippiä pitämään palat paikallaan.
Tuo mökki oli tälläkin kertaa hiljaisena ja paikallaan odottamassa, kun astelin sitä kohti. Harva sinne asti taisi eksyä, ehkä joku paikallinen marjastaja tai eräkulkija.
Historiaakaan en sen enenpää tuosta pienestä tuvasta tiennyt, mutta joka kerran jälkeen sinne halusi palata uudelleen. Piilopirttiin, metsän siimekseen, isojen korkeiden puiden taakse.
Harjakattoinen ja hirsirakenteinen tupa kyyhötti aamupäivän kajossa, kun astelin lähemmäs. En kuitenkaan päässyt ovelle asti, kun huomasin, että salpa oli alhaalla. En ollut siis ensimmäinen vierailija tänään. Astelin lähemmäs ja saatoin haistaa pannukahvin tuoksun, tuvan ulkopuolelle asti.
Koputin oveen ja hetken kuluttua ovelle saapui nutturapäinen mummo. Silmälasit nenällä ja sukkapuikot kädessä.
*Tervetuloa!
Minä olen juuri keittänyt kahvia, maistuu varmaan sinullekin kupponen? Tuumi mummo ja veti ovea enemmän auki.
Nyökkäsin ja kiittelin ihmetyksissäni. Mummo kääntyi ovelta ja asteli tulisijan eteen, missä vanha kuparipannu oli valmiina tuoksuen. Hetken kuluttua hiukan kohennettuaan tulta, mummo jatkoi.
*Tämä tupa täällä piilossa kaikesta, on minun vanha lapsuuden kotini. Asuttiin tässä silloin evakko aikana äidin ja isän sekä kahden siskotytön kanssa. Minä aina välillä tulen tänne kesäaikaan muistelemaan ja keittelemään päiväkahvit. Olen tarkoituksella jättänyt oveen vain hakasen, että eräkävijät pääsevät suojaan sateelta. Ja kun tämä on näin piilossa, tänne ei kovin moni taida edes eksyä. Mummo istui tuvan nurkkaan tuoliin ja jatkoi kutomista. Harmaa villalankakerä lattialla pyöri rauhallisesti kutomisen tahdissa. Hetken kuluttua hän jatkoi.
* Kenenkäs tyttöjä sinä olet?
Mummo katseli minua silmälasiensa takaa, kudin oli hetkeksi päässyt lepäämään syliin. Tarkka, mutta lempeä katse seurasi minua.
Esittelin itseni.
* Äitini on täältä kotoisin. Minä asustan eteläisessä Suomessa. Mutta olen täällä nyt lomalla. Kummitätiäni tulin katsomaan, minä selitin.
* No sepäs sattui. Mukava kun löysit tänne tuvalle ja juuri tänään, kun itsekin olen täällä.
Mummo tarttui taas sukkapuikkoihin ja katselin kuinka nopeasti silmukka siirtyi toiselle puikolle ja kerros kerrokselta sukan varsi valmistui.
Hetken kudottuaan hän nousi ja tarttui kahvipannuun kaataen höyryävää kahvia kahteen kuppiin, tarjoten toisen minulle.
* Siitä on kauan aikaa, kun olen viimeksi täällä ollut vierailemassa. Olen ollut matkalla, kaukana Israelissa. Koko pitkän elämäni olen haaveillut, että jonakin päivänä pääsisin käymään tuossa maassa, mutta vasta näin vanhoilla päivillä se mahdollisuus tuli. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
Mummo hörppäsi kahvia kupposestaan ja katselin kuinka hänen kasvoillaan oli hymyilevä ilme. Hiukan pilke silmäkulmassa katsahti minua ja jatkoi.
* Tiedätkös miksi minä sinne Israeliin niin kovasti toivoin pääseväni?
Katsahdin vanhukseen päin ja vastasin, että en tiennyt.
* Minun isäni oli juutalainen. Hän muutti tänne Suomen maahan kauan aikaa sitten, vähän niinkuin salaa. Hänen nimensäkin vaihtui siinä samassa rytäkässä. Isäni kertoi vasta ihan viimeisinä elinvuosinaan, että hän oli syntynyt Jerusalemissa, Israelissa. Ja minua se jäi aina askarruttamaan. Halusin päästä vierailemaan maahan, jossa isäni oli syntynyt. Olihan tuo maa silloin minullekin sukua, isäni kautta.  Mummo tuumasi ja hymy levisi hänen kasvoilleen.
* Otatkos toisen kupposen kuumaa, mummo kysäisi ja tarttui taas pannuun. Istuessaan takaisin tuoliinsa, hän jatkoi.
*Isä osti tämän palan maata, ei kauan Suomeen muuttamisensa jälkeen. Tästä metsästä kaatoi puita ja rakensi tämän tuvan. Näetkös kuinka tarkasti hän on hirret sahannut. Hän oli tarkka mies!
Muistan, kuinka hän istui tuossa nurkassa keinutuolissa ja kiikutteli. Pienet pyöreät silmälasit silmillään ja musta parta pitkäksi kasvaneena. Hänella oli aina musta liivi päällään ja liivin taskussa kello. Sellainen kello jota en ollut koskaan nähnyt kenelläkään toisella miehellä tuolla kirkon kylällä.
Katselin mummoa ja tuumasin itsekseni, kuinka erikoinen tapaaminen tämä olikaan. Vaikka joka kerran tänne metsään tullessani, olin poikennut tuvalla, en ollut koskaan tavannut ketään, en nuorempaa enkä vanhempaa ihmistä. Ja nyt tänään täällä tuoksui kahvi ja aivan kuin aika olisi pysähtynyt. Katselin kahvikuppia kädessäni ja minulla ei ollut minnekään kiire. Oli hyvä olla ja istua, katsella mummon kutomista ja kuunnella hiljaista jutustelua.
Hetken oli hiljaista ja katsahdin mummoa, samassa hän jatkoi.
* Kuule, sinä olet nuori ja reipas. Voisitko sinä hiukan auttaa, kun tulet tänne vierailemaan, käydä tuosta nurkan takaa hakemassa hiukan halkoja tänne sisälle, kuivamaan. Minä niitä aina hakkailen, miten jakselen, mutta kovinkaan paljon en jaksa kantaa. Kun olen jo vanhaksi tullut, ei sitä montaa klapia jaksa syliinsä nostaa.
Tarjouduin tekemään sen vaikka heti ja siirsin kupposeni lattialle ja nousin seisomaan. Astuessani ulos tuvasta, aurinko paistoi ja loi kauniita varjoja alas mökin eteen. Lähdin kävelemään tuvan taakse ja sieltä kauniista selkeistä pinoista otin syliini kasan halkoja. Katseeni osui mökin takana olevaan kaivoon. Kaivo muistutti kovasti jotakin sellaista, mitä olin nähnyt kirjoissa, joita luin lapsena tätini luona vieraillessani. Nuo kirjat olivat kertomuksia raamatun ajoilta. Kaivo oli rakenettu valtavista kivilohkareista kuin torniksi. Astelin halot sylissäni lähemmäs ja katsahdin hiukan tarkemmin. En ollut koskaan käynyt mökin takana ja huomannut koko kaivoa, mutta nyt katselin sitä ihmetyksen vallassa. Mummon tarina juutalaisesta isästä taisi pitää paikkansa. Sillä tuollaista kaivoa en ollut nähnyt kenelläkään Suomessa aikaisemmin.

Astelin sisälle halot sylissäni ja asettelin ne tulisijan viereen lattialle. Mummo istui edellen tuolissa ja kutoi.
*Kiitos, olit suureksi avuksi. Nyt on seuraavillekin vieraille puita. Jos vaikka sade tulee, niin on kuivia klapeja. Saavat seuraavat tulijat sytyttää tulen ja keitellä kahvit. Mummo laittoi kutimensa vieressään olevaan pärekoriin ja jatkoi.
*Isä oli aina vieraanvarainen. Jos joku eksyi näin pitkälle, keitti aina kahvit. Tarjosi yösijaa jos matkaaja oli väsynyt. Sieltä kaiketi minäkin olen oppinut tämän tavan, pitää ovet auki kulkijoille. En ole koskaan osannut pelätä mitään, en edes pimeää. Muistan kuinka isä opetti meille, kun astumme ulos pimeään, tuvan turvallisesta lämmöstä, tuvasta missä olemme saaneet rakkautta, hoivaa ja turvaa, opetusta elämän tärkeimmästä asiasta. Otamme mukaamme valoa ja se valo pysyy meissä. Silloin me saamme kulkea turvassa, vaikka ulkona olisikin  pimeää. Myöhemmin ymmärsin isän viisaita sanoja, mutta jotka niin vahvistivat uskomaan ja luottamaan, ettei ihmislapsella ole mitään pelättävää. Pimeässäkään.

Katselin nutturapäistä mummoa ja tuumin kuinka viisas vanha mies tuon vanhuksen isä olikaan ollut. Kuinka niin paljon hyvää hän oli kylvänyt lastensa sisimpään jaettavaksi muille. Kuinka minäkin olin päässyt nyt kuulemaan ja näkemään vanhaa tarinaa, kertomusta kaukaisista ajoista. Olin oppinut taas jotakin, pientä, joka oli rikastuttanut elämääni. Ehkä hiukan vahvistanutkin.
Nousin seisomaan ja kiitin kahvista ja toivotin hyvää vointia. Oli lähdettävä jatkamaan matkaa. Mummokin nousi myös seisomaan ja katseli minua silmälasiensä reunan yli.
* Tulehan taas vierailemaan, keitellään kahvit uudelleen. Ja jos tulet niin, etten ole täällä, lakaisisitko lattian puolestani. Olisi seuraavallakin vierailijalla mukava tulla sisälle. Tämä tupa kun on tälläinen pysähdyspaikka, jossa saa kulkijat levähtää ja hengähtää. Tänne kaikki ovat tervetulleita, kun ovat hyvällä asialla. Mummo ketoi ja hymyili taas samaa lämmintä hymyään.

Tartuin mummoa kädestä ja puristin, kiitin. Lupasin lakaista lattian ja hakea halkoja, talon takaa suuren lohkareisen kaivon juurelta. Varmasti sen tekisin.
Otin kassini ja valmistauduin lähtemään.
Aamuaurinko oli noussut jo korkealle ja linnut lauloivat puussa. Tikka hakkasi viereissessä hongassa, tuoksui metsä. Otin reppuni selkääni ja käännyin pois johtavalle polulle. Hetken käveltyäni, käännyin ympäri ja katsahdin tuvan suuntaan. Siellä mummo seisoi hymyillen oven suussa ja heilutti kättään hyvästiksi.
Sydänalassani tuntui hyvälle, olin tavannut sukulaissielun, vanhan mummon, syntyperältään hyvin kaukaa, kaukaa maalta raamatun kertomuksien.

Sunnuntaina aamupäivällä

meillä kävi oven takana pieniä ihmisiä oksien kera.

Mekin saimme yhden oksan hyllyn päälle koristeeksi.

Soil&Seed's

Aurinko tervehti meitä taas ja sunnuntai aamua rauhallisesti vietimme, minä lukien lehtiä ja aamukahvia juoden. Pieni mies makoillen makuuhuoneessamme, täkkini alla ja lastenohjelmat seuranaan. Yhtäkkiä silmäni osuivat jo aikaisemmin viikolla ostamaani istutusmultaan. Muistui samalla myös mieleen äitini antama pääsiäisruohopussi. Siitä on tainnut tulla joka vuotinen traditio, että äiti antaa pussin siemeniä. Olin unohtanut koko istutustouhun! Sain, kuin sainkin nuoren miehen istuttamaan siemenet multaan. Samalla kun pääsiäisruohon siemenet pääsivät mustaan multaan, pääsivät myös lasipurkkiin kokeilumielessä silopersijan ja korianterin siemenet. Aika näyttää nouseeko mullasta pieniä taimia. 

Auringon täyteinen perjantai aamu.
Hiljaisuutta.
Ajatuksia.
Ihana kun on perjantai.

Sininen väri on palannut. Oli kovin kauan pois. Nyt se tuntuu ihan hyvälle, lisänä muitakin värejä. Aurinko paistoi ja töihin olin matkalla. Päätin pikaisesti poiketa kierrätyskeskuksessa. Sieltä ne lähtivät mukaani. Vain muutamalla eurolla. Ensin niillä hiukan töissä harjoittelin, sitten kuljetin kotiin. Täällä on niiden paikka. Nyt on mammalla kipikapi kengät, roskien vientiin! Hiukan niissä on oksanpaikkoja, mutta vauhtia se ei haittaa.

Ajat kaukaiset, vuosien takaiset. Ovat jääneet muistoiksi, verhon taakse piiloon, kuin hetkeksi. Sieltä poimin, varovasti kuin etsien. Löydän, ovat tallessa kaikki kuitenkin. Vaikka vuodet vierineet ovat, kuvat rakkaiden syvällä sydämen lehdillä. Ne kaikki ovat. Kutsun muistoja tulemaan, sydämeeni etulehdille astelemaan.

Tahdon katsoa kaikkea taakse jäänyttä, rakkaitani, jotka ovat nyt tässä lähellä. Jotakin on silti jäljellä.

Hetkessä, kuin silmänräpäyksessä ajat kaukaiset, vuosien takaiset. Ovat tässä, kaikki rakkainpani.  Pienet ja suuret. Lähellä.

Keskiviikko aamu sarasti ja kello oli hädin tuskin puoli seitsemän, kun portaat alakertaan narisivat. Sieltä se nuorimies taas tassutteli alakertaan. Katselin ikkunan raosta ulos ja aurinkoa ei näkynyt. Taivas oli pilvisen usvan peitossa. Tänään siis ei aurinkoa. Kuinka päivä olikaan pirteämpi jo aamusta alkaen, kun auringonvaloa sai katsella heti ensimmäiseksi herättyään. Aamutouhut alkoivat, siinä samalla keitin itelleni kahvia ja taas liikaa... Vanhin lapsi valmistautui kirjoituksiin ja kouluun lähtöön. Oli hänelläkin aikainen aamu. 

Pian kuului vain heipat ovelta ja kiirehdin halaamaan jas siunaamaan päivän urakkaan. Kello kiirehti taas liian nopeasti eteenpäin. Nuorimies harmissaan, kipusi yläkertään toppavarusteet päällään etsimään koulukirjojaan, jotka itse olin piilottanut. Olen liian nopea, siivoamaan, esiltä pois panemaan. Ja taas olimme myöhässä. Koulun kellot olivat soineet, kun hoputin toista ottamaan juoksuaskelia. Itse starttasin auton ja ajoin läheisen ruokakaupan pihalle. Jääkaaappi oli taas tyhjä. Tuttua taloudessa,missä asuu useampi asukas. Keräilin ostoksia ja pakkasin, onneksi sain tehdä tämän kaiken rauhallisessa ympäristössä, vain muutama asiakas aamukahdeksan aikaan. 

Kotiin palattuani, oli samaa kahvia pannussa, lämmitin ja nautin vielä tilkan, nyt aamupalan kera. Talossa vain minä ja kurkkuörkki tautinen poika, koneensa ääressä. Hiljaista.

Harmaa mieli. Mutta nyt, valoa, aurinko alkoi tulla pilviverhon takaa esille, valaisemaan päivääni, tuomaan iloa tähän hetkeen ja ehkä vähän myöhempäänkin. Kiitos, kun tulit!

Kaapin perältä piilosta, löysin rullan Ikean kartonkipaperia ja muutaman pensselin sekä maalarinteippiä. Tänään töissä voitaisiin maalata tilkkutäkkimattoa, vesiväreillä. Jos vaikka saisin pienet ihmiset innostumaan ideastani. Tehtäisiin elämän tilkkutäkki tai raidallinen matto. Erivärisiä ja kokoisia paloja. Kirkkaita ja tummia, värillisiä, suuria ja pieniä, kaikenkokoisia.

Onhan oma elämänikin kuin räsymatto, koottu erivärisistä ja kokoisista paloista. Sitä on kudottu, valmistettu, parsittu ja puhdistettu. Joitakin lankoja on kokonaan, kuin katkaistu. Joku palanen on kovin rispaantunut, aivan kulunut.  Värit haalenneena, ihan kuin kokonaan kadonneena.

Minun elämäni matto, kuitenkin juuri sellainen, joka vanhanakin ja kuluneena, on arvossaan. 

Värejä elämän. Makuja maailman.
Totuuksia ja toivoa.
Valkoisia muistoja.
Matkalta kaukaa, jostakin tutusta,
taakse jääneestä.

Meillä oli juhlahetki, kun saavuin töistä kotiin. Isi oli saapunut ja tuonut laukullisen muistoja matkaltaan. Vuosien takaisilta kotikonnuilta, Amerikasta. Lapset innoissaan herkuttelivat pupukarkeilla ja purukumilla, tuliaisherkuilla. Tyytyväiset nuoret miehet, uudet lippalakit päässään valmistautuivat vähitellen nukkumaan. Oli matkalta saapujakin kovin väsynyt. Iltapesujen jälkeen nuorin näkyi vielä lukevan Aku Ankkaa uusi lippis päässään. Malttoi kuitenkin laittaa lakkinsa odottamaan, kun aika oli käydä nukkumaan.
Taloon saapui vielä nuoripari, kokeilivat uusia tuomisia, matkalta kaukaa. Kiitollisin mielin taas tästä kaikesta, juhlasta ja kotiinpalanneesta matkaajasta.

Rauhallinen, auringon valon täyteinen maananatai aamu ja odotuksen tuntua vatsan pohjassa. Jotakin jännää, tänään.  Sain herätä taas valon kutitukseen silmissä. Tuntuu, että sisäinen herätyskello herättää aikaisemmin kuin pimeänä talvisena aamuna. Pihalla tiukka pakkanen, sormissa tuntui kohmeus ajellessani lastani kouluun. Auringon lämpö sulattaa pihamaalta lunta ja kura roiskuu juuri pestyn auton kylkeen. Kun oikein tarkasti haistelee, saattaa jossakin kohti märän maan paljastuessa, tuoksua kevät, multainen märkä kevät. Tuttu tuoksu lapsuudesta asti. Siemenpussit odottavat laatikossa istuttajaansa, mustamulta hakijaansa. Vielä hetken odotan, innostusta istutukseen. Lumien sulaessa odotan jännityksellä, kuinka viime syksynä istuttamani kukkasipulit heräävät eloon. Ihmeellinen on  kevät ja sen lämpö. Luonto heräilee talviunilta, linnutkin tulevat takaisin kaukaa lämpöisiltä mailta. Ihmeellistä, ne aina palaavat takaisin.

Rauhallinen auringon täyteinen aamu. Talossa on hiljaista ja vain tiskikoneen hurina kuuluu keittiöstä. On odotuksen tuntua. Isi palaa takaisin, kaukaisilta mailta. Tänään meillä on juhlapäivä!

Kerron sinulle tarinan, jos jaksat kuunnella.

Oli lokakuu. Lehdet olivat jo tippuneet puista. Vettä satoi jatkuvasti ja maa oli märkä. Puistossa penkit olivat tyhjät, ei ollut ketään istumassa ja katselemassa lintuja. Kuuntelemassa haitarin soittajaa, joka keräsi kolikoita elannokseen. Jäätelömyyjäkin oli sulkenut kojunsa ikkunat ja laittanut puiset luukut ikkunoiden suojaksi. Talvi oli tulossa. Ja minä palelin. Kävelin kohti puistoa ja huomasin, että eräällä penkillä istui vanhempi mies. Lakki kädessään. Harmaa villanuttu oli tiukasti kiinni leukaan asti ja kaulaliina oli nähnyt parhaimmat päivät. Vieressä penkillä hänellä oli ruskea vanha nahkainen salkku. Pää kumarassa istui ja odotti jotakin. Kuljin lähemmäs  miestä ja kuulin hiljaista  nyyhkytyksen ääntä. Vaikerrusta, syvältä sydämestä tulevaa kivuliasti itkua. Tuskaa. Vanha mies kaivoi taskustaan valkoisen nenäliinan, sinistä ruudukkoa reunoilla. Niisti siihen  nenäänsa ja vaipui taas ajatuksiinsa. Astelin hiljaa hänen eteensä ja odotin. En uskaltanut kysyä mitään, olin vain hiljaa ja odotin. Hän nosti päänsä ja katsoi silmiini. Kyynelvirta valui vuolaana poskilla ja kasvot näyttivät riutuneiltä, väsyneiltä. Hiljaisena ja käheänä kuului vain sanat vanhan suusta.
-Minulla on ikävä. Minulla on niin ikävä.
En sanonut mitään, vaan astuin lähemmäs ja istuin penkille hänen viereensä. Odotin. En ollut varautunut istumaan märälle penkille ja tunsin kuinka housuni kangas liimautui ihoani vasten märkänä ja kylmänä. Kuinka kolea tuo sää olikaan ja kuinka tuo vanha mies istui täällä kylmässä, vesisateessa. Hiljaa ja aivan yksin.Miksei hän ollut kotonaan, takkatulen ääressä ja teekupponen kädessä sekä kenties vielä pieni koira sylissään. Mies tarttui taas nenäliinaansa ja niisti nenänsä. Laittoi liinan taskuunsa ja huokaisi. Kerron sinulle tarinan, hän aloitti. Kerron sinulle tarinan, jos jaksat kuunnella. Kumarruin lähemmäs ja vastasin.
-Haluan kuunnella!
Oli vuosi 1975. Minä aloitin työt rakennuksella. Siinä kaupungissa rakennettiin uutta taloa, korkeaa ja hienoa. Valkoista tiilitaloa. Olin juuri avioitunut ja vaimoni oli töissä läheisessä kahvilassa. Me asuimme rakennustyömaata vastapäätä olevassa pienessä puutalossa. Siinä talossa asui muitakin nuoria perheitä. Eräällä perheellä oli kaksi lasta ja vaimoni auttoi lastenhoidossa, leipoi välillä heille leipääkin. Se oli hyvää aikaa. Minulla oli hyvä työ ja elämä oli rauhallista. Vaimoni piti työstään ja pärjäsimme hyvin. Sunnuntaisin kävimme kävelyllä puistossa ja istuimme penkillä. Katselimme kuinka talomme lapset leikkivät vanhempiensa kanssa läheisellä leikkialueella, puiston kupeessa. Iltaisin kotona vaimoni hyräili ja lauloi lauluja, joita muistan äitini joskus aikanaan minulle laulaneen. Makuukammarissa vaimoni yöpöydällä oli vihkiraamattu ja usein hän avasi sen ja luki muutaman jakeen, minullekin. Vaikka en minä siitä mitään ymmärtänyt. Tuhahdin vain.
En vain osannut puhua, en vain osannut. Enkä kuunnella.
Vuodet kuluivat ja rakennus työmaalla talo valmistui. Myöhään samana vuonna, marraskuisena iltana syntyi pieni enkelimme. Hänen kasvonsa olivat niin pienet ja suloiset, että hädin tuskin uskalsin koskettaa pientä poskea. Pieni ihminen, niin pieni!
Asustelimme edelleen samassa pienessä puutalossa ja minä työskentelin rakennuksella nyt vähän kauempana.
Päivät ja kuukaudet kuluivat ja tuo pieni enkelimme kasvoi suuremmaksi, oppi konttaamaan ja kävelemään.
Vaimoni piti huolta kodista ja aina oli lämmin ruoka odottamassa kun saavuin töistä kotiin. Rahahuolet alkoivat hiljaa painaa sydäntäni ja en niistä uskaltanut kertoa vaimolleni.  Rakennuksella töitä ei ollut enää niin paljon, kuin aikaisemmin.
Ei mennyt kauan aikaa, kun en enää halunnutkaan mennä töistä kotiin, vaan lähdin kävelemään vastakkaiseen suuntaan. Matkalleni osui monta kuppilaa ja valitsin niistä aina sen ensimmäisen. Eihän se haitannut, kavereita kun meni katsomaan. Johonkinhan se kipu ja pettymys piti purkaa. Kun vain saisi töitä, voisi perheensä elättää. Kyllä se kaiken korvaisi.
Myöhemmin kotiin tullessani oli ruokani lautasella odottamassa kylmenneenä ja vaimoni nukuttamassa pientä enkeliämme. Hän ei koskaan sanonut minulle pahasti. Katsoi vain surullisilla silmillään ohi kävellessään. Odotti, sanomattomia sanoja. Kuukaudet kuluivat ja pian pienen tyttäremme ensimmäinen syntymäpäivä tuli. Oli talvi ja pakkasta paljon. Ulkona oli satanut paljon lunta ja kadut olivat jäässä. Lähdin taas varhain aamulla työhöni ja suljin oven perässäni. En ajatellut koskaan, että lähtiessäni pois, olisin halannut tai sanonut hyvästiä vaimolleni. Toivottanut siunattua päivää tai muutakaan. Minä vain lähdin. Se oli tapani. Olinhan sentään mies, perheen pää. Saati sitten, että olisin tuonut tullessani lähikaupasta edes maitoa, helpottaakseni vaimoni työtä.
Tuona talvisena päivänä 1975, minun elämäni tuli muutoskohtaan. Siitä illasta lähti uusi tie. Työpäiväni päätteeksi, saavuin illalla kotiin, kapusin portaat asuntomme ovelle ja kolkutin. Kukaan ei tullut avaamaan. Kaivoin hapuroivin käsin, kädet kohmeessa avaimia taskustani ja avasin oven. Ovella ei tullut vastaan ruuan tuoksua, ilma oli viileä ja oli aivan hiljaista. Astuin sisälle ja eteisestä näin valkoisen kirjekuoren pöydällä, kauniisti nojaamassa sokeriastiaan. Otin kirjeen ja sydämessäni tuntui iso möykky. Tunne ei ollut miellyttävä. Avasin kirjeen ja luin.
Hän oli poissa. Pakannut kaikki omat ja enkelimme vaatteet vanhaan matkalaukkuun. Kävelin makuukammariin ja avasin vaatekomeron oven. Hyllyt olivat tyhjänä. Henkarissa roikkui vain enkelimme kastemekko. Vaalean roosa ruusuke rinnassa kiinnitettynä ja vieressä  toinen valkea mekko, hiukan suurempi ja muoviin käärittynä. Kuin odottamassa jotakin uutta. Aika oli pysähtynyt. Olin jähmettynyt kylmästä kankeudesta.
Tuona iltana minä itse keitin itselleni laihaa perunavelliä. Muutakaan kun en ollut koskaan osannut tai edes opetellut keittämään. Siitä alkoi minun tieni. Työpäivien päätteeksi istuin läheisessä kuppilassa niin pitkään, kunnes sulkemisaika tuli. Sieltä hatarin askelin kävelin kylmään taloon. Aika kului ja tuli kevät. En ollut nähnyt vaimoani ja tytärtäni kuukausiin. Tiesin, että he asuivat viereisen kaupungin asuntolassa. Oma kunniani ja sisuni ei antanut periksi mennä heitä katsomaan. Kun olivat kerran lähteneet, saisivat tulla takaisinkin ihan ilman minun pyyntöjäni. Silti, suruni rinnassa painoi raskaana taakkana, kipu ja tuska, jota en osannut selkeiksi sanoiksi pukea. Syyllisyys. En oikein ymmärtänyt mitä minun olisi pitänyt tehdä. Kunnes eräänä päivänä kuljin läheisen kirkonpihan poikki. Sinne oli haudattu äitini ja isäni, jo vuosia aikaisemmin. Avasin portin ja astuin hautausmaalle. Kuljin hiljaisuudessa vanhempieni haudan luokse. Ilmassa tuoksui kevät, uusi alku. Läheisessä koivussa lauloi peipponen. Istahdin haudan eteen ja tunsin kuinka möykky rinnassani painoi, kuin raskas lyijy. En tiennyt mitä se oli.  Siinä istuessani silmistäni alkoi valumaan kyyneleet, rinnassani painanut möykky sulaa ja minä itkin kuin pieni poika. Palasin kuin ajassa taaksepäin, äidin syliin, missä minä itkin, itkin ja itkin. Ja äiti silitti päätäni ja lauloi.
Olin tehnyt niin paljon virheitä. Nyt siinä hautakummulla, minä olin tieni päässä. Vanhan tieni päässä. Oli aika muuttaa suuntaa. Kääntyä uuteen suuntaaan.
Siihen paikalle sattui eräs rouva, vaimoni vanha tuttava.  He yhdessä tapasivat joskus kahvitella ja taisivat jopa laulaa niitä laulujakin, mutta niin hiljaa, etten minä kuullut. Enhän minä häntä heti tuntenut, siinä silmät vedessä ja nenä valuvana. Mutta äänen tunnistin. Kuulin vain hiljaa sanoja joita tuo rouva sanoi, ihan kuin rukouksen sanoja. Minä jäin siihen istumaan ja pikkuhiljaa huomasin kuinka olo oli muuttunut. Rinnasta taakka oli kadonnut ja tilalle oli tullut rauhallinen olo. Minä olin vastaanottanut jotakin todella suurta ja ymmärsin, että sitä se oli, mistä vaimoni niin usein oli laulanut ja lukenut. Sitä laulua, Golgatan veressä voima on. Siitä lähti uusi polku ja matka eteenpäin.
Vaimoni muutti takaisin enkelimme kanssa ja minäkin sain uuden työpaikan. Opin  puhumaan tunteistani ja kivuistani ja jakamaan puolisolleni niitä syvimpiäkin ajatuksia. Välillä oli ylämäkeä ja välillä alamäkeä, mutta kun tahdottiin, saatiin voimaakin jatkaa eteenpäin. Minulla on ollut rikas elämä, surujen ja ilojen täyttämä. Nyt on taas surun aika ja tässä minä nyt olen, yksin. Minä hautasin vaimoni juuri viime viikolla. Hän nukkui pois. Nyt hän ei enää palaa takaisin ja minulla on niin ikävä. Niin ikävä. Sydämessä on  iso möykky ja se kuristaa kurkussani asti. Niin suuri ikävä.
Istuin hiljaa vanhuksen vieressä, housuni olivat sateesta aivan kosteat. Nyt vasta muistin, että laukussani oli sateenvarjo. Kaivoin sen esille ja saimme vanhan miehen kanssa yhdessä olla sateensuojan alla. Ajatuksissani hiljaa mietin, mitä vastaisin vanhalle, puolisonsa menettäneelle miehelle. Ei ollut sanoja, ei viisaita alkuunkaan. Olin hiljaa ja pian hän jatkoi.
-Tuo minun enkelini, hän asuu nykyään kaukana, Amerikassa asti. Kyllä hän usein soittelee, mutta eihän se ole sama asia, kuin että olisi tässä ihan lähellä. Niin on minulla ikävä häntä. Taas vanhus otti nenäliinan taskustaan ja niisti. Taitteli sitten taas liinan taskuunsa ja röhäisi.
Mutta on minulla jotain muutakin, jota tahtoisin sinulle jakaa. Jos vain tahdot vastaanottaa. Oman vaimoni oma. Hän sen minulle antoi ennen nukkumistaan ja sanoi, että kun tapaat uuden ystävän, anna se hänelle.
Vanhus otti taskustaan kankaisen liinan, herkän roosan värisen. Taitteli sen auki ja sieltä taitoksien seasta tuli esiin kaunis hopeinen pieni risti. Hiukan tummunut oli sen ketju, mutta siinä ristin keskellä oli pienen pieni timantti.
Vanhus silitti ristiä sormellaan ja mutisi jotakin itsekseen. Kuin sanoja, hiljaa siunaavia.
-Otatko sen vastaan jos annan sen sinulle? Se on lahja vaimoltani ja minulta, sinulle. Kun sinä tulet tiesi päähän, antaisitko tämä sitten uudelle ystävällesi. Saisi tämä katkeamaton ilo siunata muitakin!
Katselin vanhusta ja hänen silmiään. Kyyneleet olivat kuivuneet ja silmissä loisti kirkas valo. Sellainen lämmin valo, joka kutsui katsomaan hiukan pidempään, kutsui kuuntelemaan hiukan enemmän.
- Huomaamattani ojensin käteni vanhusta kohti ja suustani tuli sanat. Minä otan vastaan ja minä jaan.
Vanhus taitteli ristin takaisin liinan sisälle ja otti kädestäni kiinni. Hän avasi jäiset sormeni ja laittoi pienen nyytin käteeni jotakin mutisten, jota en kuullut.
- Se on sinun. Pidä siitä hyvää huolta, jotta ketju ei katkea.
Katselin kädessäni olevaa pientä roosan väristä nyyttiä ja ihmettelin. Aika oli kuin pysähtynyt paikalleen ja sadekin oli loppunut. Pilven reunan takaa paistoi vaisusti aurinko, vaikka oli lokakuu. Olin aikonut sanoa jotakin viisasta ja lohduttavaa. Mutta suutani kuivasi, enkä osannut sanoa mitään. Olin aivan hiljaa. Vanhus nousi hitaasti ylös ja tarttui laukkuunsa. Taputti hellästi kättäni ja hymyili.
-Sinä olet hyvä tyttö, taidat olla virkanainen! Onko kukaan koskaan sanonut, että silmissäsi on siniset tähdet? Hän vinkkasi silmää ja lähti kävelemään naapuritaloon päin. Hetken kuluttua vanhus vielä kääntyi ympäri ja hymyili.
Pidä se puhtaana, silloin se loistaa kirkkaammin. Silloin kadulla kävelijätkin näkevät sen!

Ompelua ja toteutuksen iloa yön hiljaisuudessa.

Aamuaurinko herätteli ja portaista kuului askelten ääniä. Nuorimies asteli alas tavanmukaiseen tapaansa. Ei tarvinnut kauan arvailla kuka portaissa asteli. Kuinka nopeasti oppiikaan tunnistamaan askeleiden äänistä, kuka portaissa on tulossa alaspäin.

Heräilin ja päätin ryhtyä toimeen. Tänä aamuna olisi hiukan toisenlainen aamu, kun vieraita oli tulossa jo kymmenen aikaan. Siispä, lakanoiden kippuun ja kahvin keittoon.

Nuorimies sai tänä aamuna puuroa aamupalaksi. Minäkin kaavin kattilanpohjat lautaselle, josta sen lopulta sain syödä kylmenneenä, kyytipoikana kylmää maitoa.
Yöllä oli postikuski kuljettanut ison määrän mainoksia etuovelle ja niitä  kiikutin varastoon, muka piiloon. Ei mahdu pikkiriikkiseen eteiseen, ei. Tilaa ei kertakaikkiaan ole. Siispä piiloon...

Kuinka tuo aurinko taas paistoikaan niin kauniisti, tuli ihana päivä. Aurinkoa ja valoa.

Aamukahvit join vauhdissa ja pyykkikoneessa oli jo ensimmäinen koneellinen pestävää. Niin lähti tämäkin arkinen aamu käyntiin, vaikka luvassa oli hiukan toisenlaista toimintaa, kuin normaalisti.

Ihastelin kaiken keskellä viime öistä tuotosta, suljettujen  ovien takana ompelemaani uutta tyynynpäällistä.

Hain varastosta nauloja ja ryhdyin vasarahommiin, tosin ilman vasaraa. Pihdeilläkin onnistuu naulan hakkaaminen...Kirpputorilokerikko pääsi kaapinkulmalle. Toinen kuppi kahvia tuli hörpittyä, ettei edes  huomannut.

Aamu kulki eteenpäin ja touhut tuli tehtyä sen mukana. Pyykkikonekin oli pessyt ensimmäisen koneellisen pyykkiä. Talossa muut unikeot olivat saaneet silmänsa auki ja päässeet vauhtiin. Auringon valo ja astioiden kolina pitivät huolen siitä. Ja äiti myös! 

Odotuksen tuntua.
Jännitystä.
Auringonpaistetta.
Sitä tänään.
Nyt.

Excitement.
Waiting.
Sunshine.
Today.
Now.

Löytöretki

Löytöjä Fidalta.

Mustaa ja valkoista, maalattuna.

Olkihattuinen poika

Sillan kupeessa istui olkihattu päässä pieni poika. Onki kädessään kaiveli taskujaan. Oli matkalla kaivanut naapurin tädin kukkapenkistä muutaman madon. Sormet mullassa ja kasvot likaisina eilisestä perunoiden istuttamisesta,otti madon ja pujotti sen ongenkoukkuun. Siinä hiljaa istuskeli ja tuumaili, saisiko sintin tai kaksi. Voisi paistaa äidille kalan lounaaksi. Aamupalaksi oli ollut vain kuiva edellispäiväinen leivän kannikka. Sekään ei kauan nälkää pitäisi, tuumasi olkihattuinen pieni poika. Kahvia teki mieli.

Vesi liplatti ja aurinko paistoi. Odotuksen tuntu vatsassaan pieni poika katseli,kuinka laineet vedessä hiljaa huuhtoutuivat eteenpäin, kauemmaksi.Voi kun joskus pääsisi katsomaan minne aallot menevät. Kuinka kauas niitä tuuli kuljettaa. Odotan, kun kasvan isoksi, sitten otan selvää. Rakennan laivan, ja purjehdin sinne, minne aallot kulkevat. Haaveilujen keskellä ongenvapa liikahti ja kala oli tarttunut syöttiin. Innoissaan poika vetäisi ongesta, tarttui saaliiseen.Siinä vierellään pellavainen kangas, äidin leivinliina. Siihen kääräisi kalan saaliinsa. Siitä riittäisi molemmille lounaaksi. Aurinko paistoi ja poika lähti kävelemään sillan yli kukkulalle päin. Siellä kukkulan laella, korkealla oli punakattoinen talo. Pieni tupa, ja yksi pieni ikkuna. Ikkunassa oli kauniit pitsiverhot ja ikkunalasi oli auki. Naapurin kissa oli tullut vierailulle ja katseli ikkunasta kun poika käveli lähemmäs taloa. Ikkunasta kuului hiljainen laulun ääni. Äiti lauloi. Sitä tuttua kaunista säveltä. Sua yli kaiken mä rakastan, olet aarteeni päällä maan. Pienen olkihattuisen pojan sydämessä sykähti pehmeästi. Tuntui hyvälle. Tuo laulu ja sen sanat.

Vuodet vierivät ja olkihattuinen poika kasvoi. Varttui aikuiseksi, äiti oli nukkunut pois vuosia sitten. Laivakin oli jäänyt rakentamatta ja onkivapa käyttämättä. Pieni talo kukkulan laella oli myyty ja siinä asui uudet asukkaat. Pitsiverhot oli otettu pois ja tilalla oli uudet, nykyaikaset verhot, aivan erilaiset.

Pihamaalla ei ollut enää isoisän istuttamaa isoa koivua, jonne isä oli rakentanut majan. Aika oli muuttunut. Mutta sydän ei. Poika, nyt jo mies, kuuli edelleen sydämessään laulun sanat, hiljaa. Sua yli kaiken mä rakastan, olet aarteeni päällä maan. Kätkettynä aarteena tuota laulua hän oli säästänyt. Sen sanomaa usein miettinyt. Rakkaus, se on väkevämpi kuolemaa. Sen totuus on syvällisempää kuin mikään muu, päällä maan. Puistossa, koivuissa oli lehdet. Mies tarttui hattuunsa ja nousi penkiltä. Sydän täynnä muistoja, laulunsanoja. Jatkoi matkaa, tärkeintä muistaen.

Rauhallinen aamu. Nuoremmat lapset jo arjen askareissa kouluissaan. Hiljaisissa tunnelmissa joimme aikuisen  tyttäreni kanssa aamu teetä keittiössä. Yhdessä.  

Hetki inspiraatioden metsästystä, kauniiden kuvien ihailua ja tuumailua. Pihalla sataa jälleen lunta. Vielä on talvi, vaikka mieli ottaa uusia askeleita keväiseen maailmaan, luonnon vihreään maailmaan. Tuoksuun kevään ja kesän. Odotan. 

Lumi leijailee maahan kuin höyhenet. Hippunen siellä täällä rauhallisesti asettuen paikalleen jäiseen maahan. Astuessani ulos, se leijailee kauemmaksi  kuin askeleitani peläten. 

Rauhallinen aamu, yhdessä tyttäreni kanssa. Kiitän!